MIINAN MONTTU
www.miinanmonttu.fi/
Teoksen esittely
Käsikirjoitus: Tuomas Parkkinen
Ohjaus: Sanna Saarela
Lavastussuunnittelu: Marko Karvonen
Äänisuunnittelu: Joonas Ylänne, Sanna Saarela
Puvustus: Charlotta Torttila, Anuliisa Salovaara, Oona Otsamo, Hanna Pulkkinen
Maskeeraussuunnittelu: Molli Rintanen
Graafinen suunnittelu: Eva Lindblom
Näyttämöllä: Jyrki Ylätalo, Kari Tuominen, Aleksi Mertanen, Helena Hajanti, Oona Otsamo, Lissa Joensuu, Ari-Pekka Louhelainen, Eero Elo, Veli Peurala
Ensi-ilta: 8.6.2024
Kesto: n. 2 h 15 min (sis. väliajan)
Kuvat: Mari Luokkakallio
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Miinan Monttu!
+++
(Teksti on transkriptio videostani)
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…
Kekkosen suuruudesta kertoo ehkä jotain se, että tuo ääntenlaskun monotoninen ääni on minunkin sukupolvelle tuttu, vaikka ennätin hädintuskin elämäni ensimmäiset vuodet elää Kekkosen valtakauden aikana.
Urho Kaleva Kekkonen, näin ystävien kesken UKK tai ihan vaan Urkki, on Suomen historiassa sen verran merkittävä, arvostettu ja jopa pelätty henkilö, että hänestä sekä on tehty, että varmasti myös tullaan tekemään, monen monta tutkimusta, kirjaa, elokuvaa sekä tietenkin näytelmää.
Ja nyt kun Miinan monttu viettää kolmekymmenvuotis juhlakesäänsä, onnittelut heille siitä, on jotenkin sopivaa näytelmän olevan jotain näin suurta ja kuolematonta kuin Kekkonen. Siitä huolimatta, politiikka ja poliitikon elämäkerta ei ensiajatuksena kuulosta sellaiselta näytelmäaiheelta, jolla täyttäisi kesäteatterin katsomot.
Mutta luulo ei todellakaan ole tiedon väärti. Vaikka näytelmässä nimensä mukaisesti seurataan Kekkosen elämää syntymästä kuolemattomuuteen, ei se silti ole mikään perinteinen elämäkerta eikä missään vaiheessa onnistu olemaan kuiva tai tylsä.
Tai itse asiassa liikkelle lähdetään jo ajasta ennen Kekkosen syntymää. Kuinka Emiliaa jahtasi useampikin kylän kolleista ja miten pienestä se oli kiinni, että Juho Kekkonen selviytyi kisassa voittajana ja Urho edes syntyi. Voisi sanoa, että asia meni lähes maalikameran tutkimiseksi.
Syntyipä kuitenkin lopulta Kekkosen perheeseen poika. Jo vauvana ihan kaljuna. Tämän jälkeen kouluja käydään ja töitä tehdään. Kohdataan elämänsä rakkaus ja iso liuta muita mielenkiintoisia ja merkittäviä hahmoja, niin koti- kuin ulkomailtakin. Poliittinen ura etenee porras kerrallaan ja kerran valtaan päästyään, siitä ei sitten irti päästetäkään, ennenkuin on pakko.
Ja vaikka tätä kaikkea ei missään nimessä dokumenttina tule katsottua, niin on tässä niin paljon mielenkiintoisia kohtia, että lähes vahingossa tulee myös sivistettyä itseään. Harmittavasti joukkoon mahtuu tosin sen verran merkittäviä asiavirheitäkin, että ihan totuutena näkemäänsä ei pidä ottaa.
Mutta eipä siihen liene olla pyrittykään. Kyseessä kuitenkin on kesäteatterinäytelmä, ja vieläpä komediallinen sellainen, niin eipä sitä pidä ottaa liian vakavasti, vaan nauttia ja ennenkaikkea nauraa.
Jos haluaa kaikki vitsit ja viittaukset ymmärtää, on katsojalla hyvä olla jonkin verran ikää tai ainakin tietoa Suomen poliittisesta historiasta. Muuten esimerkiksi saattaa jäädä ymmärtämättä, kuinka Suomessa on toinenkin kuolematon ja erehtymätön poliitikko Kekkosen lisäksi. Ja kuinka ollakaan myös hän löytyy samasta puolueesta.
Puhumattakaan siitä keitä olivat Vennamo, Karjalainen, Virolainen tai vaikkapa Sorsa.
Tai sitten nuorempi sukupolvi katsoo tätä vähän eri silmin ja omasta kulmastaan. Ja nauraa vähän eri asioille. Ja eihän huumori mitenkään ole linkitettynä pelkästään historiaan, vaan hahmot ja tarina itsessään on hyvin rakennettu vaikka ei olisi koskaan Kekkosesta kuullutkaan. Ainakin yleisö ympärilläni tuntui viihtyvän iästä huolimatta.
Ohjaaja Sanna Saarela on tehnyt jo pitkän päivätyön teatterin parissa
ja tämä on hänelle jo kuudeskymmenes ohjaus. Ja kokemus eittämättä näkyy lavalla ja kuinka hän on pitänyt näyttelijät ruodussa ja kohtaukset ojennuksessa.
Tai onkohan näyttelijöissä ollut kovastikaan ohjaajalle työsarkaa, sillä jälleen kerran Miinan montun koko näyttelijäkaarti onnistuu työssään. Monipuolisuudestaan huolimatta sen verran vaivattomia ja sujuvia ovat kohtaukset yksi toisensa perään.
Jos näytelmän nimessä on Kekkonen, niin esitys melko varmaan joko nousee tai kaatuu pääosaesittäjän mukana. Onneksi Jyrki Ylätalo on tehtävänsä tasalla ja onnistuu täyttämään suurmiehen saappaat. Toki hän ei ole pelkkää presidenttiä ja valtiomiestä, vaan elämään mahtuu nuoruuden villimpiä opiskeluaikoja, ei niin suurmiesmäistä kateutta ja itsekeskeisyyttä, kuin lopun sairauden jo haurastuttamaa vanhusta. Ja kaikki tämä sopivan kevyellä twistillä.
Tosin parin tunnin naureskelun jälkeen loppu onnistuu olemaan jopa yllättävän liikuttava
ja hiipimään hitusen syvemmälle sieluun. Saattoi siinä samoihin aikoihin joku hyttynen lentää silmäkulman tienoille, jota joutui hätistelemään pois.
Kari Tuominen oli näytelmän primus motor eli kertoja. Ja hän olikin yllättävän suuressa roolissa. Usein jos näin paljon näytelmässä joudutaan käyttämään kertojaa ja pelkästään puhumalla kuvailemaan tapahtumia, on se yleensä merkki joko käsikirjoituksen heikkoudesta tai käsikirjoittajan ehkäpä osaamattomuudesta. Mutta tällä kertaa en lähde syyttämään käsikirjoittaja Tuomas Parkkista asiasta, sillä toteutus toimii harvinaisen hyvin. Tarinan edistämisen lisäksi Primus motor rikkoo neljättä seinää ja ottaa yleisöä huomioon ja pitää muutenkin tunnelmaa yllä.
Kolmantena nostona on pakko ottaa Aleksi Mertanen. Kekkosta lukuunottamatta kaikki näyttelijät tekivät useamman roolin ja Mertasen roolipankista varsinkin tanhuava Paavo Väyrynen sekä Kekkosen poliittisena takapiruna pyörinyt Kaarlo Hillilä olivat erinomaista työtä.
Niin ja kuinkahan monella teatterilla on ollut tarjota kuningatar Elisabethille ihan oikea, elävä ja hurmaava corgi?
Visuaalisesti kaikki oli toimivaa. Puvustuksessa yksityiskohtiin ja ajan henkeen oli panostettu. Lavastus oli Miinan montulle tyypillisesti jälleen kerran iso, näyttävä ja useammassa tasossa. Teemaa lavastukseen oli rakennettu lähinnä eduskunnan äänestysten tulostaulujen myötä. Tällä kertaa päälimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että se toimi lähinnä näkösuojana näyttelijöille niille hetkille, kun eivät olleet lavalla ja ovina saapua paikalle. Verrattuna vaikkapa parin kesän takaiseen Sulo Vilenin huoltoasemaan,
niin samanlaista lisäarvoa tämänkertainen lavastus ei vaihtuville tapahtumapaikoille oikein tuonut,
vaan se maailma luotiin enemmänkin rekvisiitalla ja puvustuksella. Edes ne eduskunnan äänestystaulut eivät lopulta olleet missään roolissa, vaikka Kekkosen ääniä laskettiinkin.
Kokonaisuutena Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen oli koko porukalta hyvää työtä ja juhlavuoden arvoinen suoritus, josta katsojana oli helppo nauttia.
Vaikka politiikka ei kiinnostaisi, ja europarlamenttivaaleissakin jäi ehkä äänestämättä, niin älkää antako aiheen säikäyttää. Tämä kyllä viihdyttää ja naurattaa.
About The Author
