KANSALLISTEATTERI
Käsikirjoitus ja ohjaus: Esa Leskinen
Lavastussuunnittelu: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Musiikki: Jussi Tuurna
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Livevideosuunnittelu: Ida Järvinen
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Taustoittava tutkija: Riku Luostari
Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko
Kuvat: Mitro Härkönen
Rooleissa: Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen, Vesa Vierikko, Jussi Tuurna
Kantaesitys: 12.2.2026
Kesto: n. 2 h 45 min (sis. väliajan)
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Kansallisteatteri!
+++
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähtävä Toinen tasavalta on kunnianhimoinen ja paikoin hengästyttävä sukellus Suomen lähihistoriaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Esa Leskinen rakentaa lähes viiden vuosikymmenen mittaisen kaaren sodanjälkeisestä epävarmuudesta 1980-luvun ylikuumenneeseen optimismiin, 90-luvun lamaan ja oikeastaan ihan näihin päiviin saakka. Pääpaino on kuitenkin suomettumisen vuosissa ja suuren ja mahtavan Neuvostoliiton vallasta pienessä Suomessa. Teos kysyy hiljaa mutta sitkeästi: mitä opimme niistä vuosista, jolloin tasapainoilimme idän ja lännen välissä – ja olemmeko oppineet mitään?
Esityksen keskipisteenä on Urho Kekkonen. Tämä on luonteva ja lähes ainoa järkevä vaihtoehto, sillä hänen vaikutuksensa ulottui noina vuosikymmeninä käytännössä jokaiseen käännekohtaan. Lavalla nähdään kaksi Kekkosta. Nuorempaa, nousevaa poliitikkoa esittää energisesti Janne Reinikainen; vanhaa, sairautensa haurastuttamaa valtionpäämiestä tulkitsee vaikuttavasti Vesa Vierikko. Kaksoisrakenne toimii dramaturgisesti vahvana selkärankana.
Voimiensa tunnossa olevan nuoren Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon kohtaamiset ovat sähäköitä. Josif Stalinin varjo leijuu näyttämöllä uhkaavana, ja myöhemmissä kohtauksissa esiin astuu Aleksei Kosygin. Näissä hetkissä kiteytyy se hermopeli, jota pieni maa kävi suurvallan kanssa. Ohjaus ei sorru alleviivaamaan liikaa, mutta jännite on käsinkosketeltava: yksi väärä sana, ja seuraukset voisivat olla arvaamattomat.
Vierikon vanha Kekkonen ei ole karikatyyri eikä yksiselitteinen sankari. Hän on samaan aikaan ovela, epävarma, yksinäinen ja itsepäinen. Erityisen koskettavia ovat kohtaukset, joissa hän käy kuvitteellisia keskusteluja edesmenneen Juho Kusti Paasikiven kanssa. Näissä dialogeissa tiivistyy esityksen moraalinen ydin: politiikka on kompromissien taidetta, mutta vastuu jää aina ihmiselle. Menneisyys ja muistot sekoittuvat, ja vanhan miehen tajuntaan tunkeutuvat hahmot ja hetket saavat historian tuntumaan henkilökohtaiselta, jopa painajaismaiselta.
Teoksen laajuus on sekä sen vahvuus että heikkous. Vuosikymmenet vyöryvät eteenpäin videoprojisointien, tekstikatkelmien ja musiikillisten siirtymien avulla. Katsoja saa tiiviin kertauksen hyvinvointivaltion rakentamisesta, puolueiden valtataisteluista ja ulkopoliittisista kriiseistä. Paikoin kokonaisuus muistuttaa luentoa tai dokumenttia, jossa tapahtumia luetellaan hengästyttävään tahtiin. Tietoa on paljon – ehkä liikaakin. Draamallinen fokus hämärtyy, kun näyttämö täyttyy puhuvista päistä, vuosiluvuista ja poliittisista väännöistä. Mikään ei tunnu silti vuosikymmenten aikana muuttuneen. Vasemmisto haluaa jakaa rahaa kaikkeen kivaan ja mukavaan, toki myös hyödylliseen ja tarpeelliseen. Oikeisto puolestaan on aina huolissaan valtion taloudesta ja kuka tämän kaiken maksaa. Käytettävä retoriikka kuulostaa hyvin tutulta eikä ole muuttunut mihinkään. Aivan hyvin olisi voinut kuunnella nykypäivän eduskunnan kyselytuntia.
Silti kokonaisuudessa on rytmiä. Jussi Tuurnan säveltämä musiikki kuljettaa ajasta toiseen, ja arjen kuvaukset tuovat mukaan keveyttä. Kodinkoneiden hurina, kahvipannun porina ja television ääreen kerääntyvä perhe muodostavat vastapainon kabinettien vakavuudelle. Näissä kohtauksissa näkyy, miten politiikka tihkuu tavallisten ihmisten elämään – hitaasti mutta väistämättä. Lavastus ja puvustus tukevat aikamatkaa tarkasti. Yksityiskohdat luovat tiloja, joissa valta ja hauraus kohtaavat.
Lähes koko ajan näyttämöä hallitsee suuri valkokangas, johon livenä kuvataan videota lavan tapahtumista. Omalla tavallaan se luo monipuolisuutta lavan ja lavasteiden käyttämiseen. Näyttelijöiden ei tarvitse aina olla katsojien nähtävänä vaan tapahtumia voidaan kuvata myös lavasteiden takaa ja sisältä. Tai vain korostaa lähikuvina sitä, mitä katsoja muutenkin lavalla näkee. Toisaalta ainakin minä unohduin usein katselemaan vain valkokankaan tapahtumia, vaikka lavallakin olisi ollut nähtävää. Silloin kokonaisuus alkoi tuntua enemmän siltä kuin olisin katsonut dokkaria televisiosta enkä elävää esitystä teatterin lavalla. En ollut ihan täysin ihastunut valittuun ratkaisuun, vaikka sillä hyvätkin puolensa löytyvät.
Esitys ei tarjoa valmiita vastauksia nykyhetken kysymyksiin. Viittauksia tähän päivään on, mutta ne eivät muutu saarnaksi. Pikemminkin teos kutsuu katsojan pohtimaan itse: miten paljon päätöksenteko on muuttunut, ja kuinka paljon samat pelot, intressit ja valtapelit toistuvat eri nimillä? 1980-luvun lopun taloudellinen hurmos kuvataan lähes vapauttavana – kuin pitkä pidätetty hengitys pääsisi vihdoin ulos. Samalla ilmassa leijuu aavistus siitä, että uusi aikakausi tuo mukanaan omat riskinsä.
Jos jotain jää kaipaamaan, se on syvempi kurkistus Kekkosen yksityiseen maailmaan. Julkinen rooli hallitsee näyttämöä, ja henkilökohtaiset suhteet jäävät sivuun. Esimerkiksi Sylvi Kekkonen ohitetaan lähes kokonaan. Toisaalta ratkaisu korostaa teemaa: vallan huipulla yksityisyys kuihtuu, ja ihminen sulautuu instituutioksi.
Vaikka seuraankin politiikkaa mielenkiinnolla – jopa niin, että sanon aina vaalien olevan ihmisen parasta aikaa, kun pääsee uppoutumaan vaaliväittelyihin ja -keskusteluihin – Toinen tasavalta alkoi olla jo hieman liian massiivinen ja puuduttava. Keventävää huumoria, tai oikeastaan edes viihdettä, annosteltiin hyvin säästeliäästi, mutta se mitä löytyi oli hienovaraista ja älykästä. Lähinnä esitys vain siirtyi tapahtumasta toiseen, uuteen vuosilukuun ja uuteen kriisiin. Usein siirtymä tapahtui vielä jonkun näyttelijän monologin kautta. “Show, don’t tell” on syystäkin hyvä ohjesääntö käsikirjoituksiin, sillä elävien ja näyteltyjen kohtausten katsominen on aina monotonista selittämistä mielenkiintoisempaa.
Kokonaisuutena Toinen tasavalta on paikoin raskas mutta lopulta myös palkitseva teatterikokemus, jos aihealue kiinnostaa riittävästi. Se ei ole kepeä ilta eikä nopea historian kertaus, vaan vaatii katsojalta keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Vastineeksi se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella menneisyyttä ja peilata sitä nykypäivään. Itselleni se alkoi olla jo hieman liian uuvuttava. Silti kun valot syttyivät ja viimeiset sanat kaikuvat salissa, olo on haikea mutta myös toiveikas. Vaikeistakin ajoista on selvitty ennen. Kysymys kuuluu: osaammeko rakentaa yhtä sitkeästi nyt?
