Riihimäen teatteri – Täti ja minä – Arvostelu – Kuva © Aki Loponen / Pictuner Oy
RIIHIMÄEN TEATTERI
Käsikirjoitus: Morris Panych
Ohjaus: Taru Kivinen
Skenografi: Jonna Kuittinen
Valo-ja videosuunnittelu sekä projisointi: Sami Rauhala
Äänisuunnittelu: Kari Paukola
Tarpeisto: Karita Fallström-Autio ja Jonna Kuittinen
Peruukki-ja maskeeraussuunnittelu: Niko Sahlman
Ompelija: Henna Saarela
Lavasterakennus: Pasi Kyllönen ja Petri Mäkelä
Rooleissa: Katja Peacock, Eero Ojala
Kuvat: Aki Loponen / Pictuner Oy
Ensi-ilta: 15.9.2018
Pankkivirkailija Kemp (Eero Ojala) saa kirjeen, jossa hänen tätinsä (Katja Peacock) kertoo olevansa kuolemaisillaan. Vaikka Kemp ei ole nähnyt tätiään moneen vuosikymmeneen, tai ehkä juuri siksi, hän päättää siltä seisomalta matkustaa tädin luokse hänen viimeisien hetkien seuraksi ja tueksi. Päivät kuitenkin muuttuvat viikoiksi ja viikot kuukausiksi eikä täti vain suostu kuolemaan. Kaiken lisäksi täti ei puhu sanaakaan. Vähitellen Kemp tuskastuu tilanteeseen jopa siinä määrin, että alkaa harkitsemaan luonnollisen prosessin nopeuttamista.
Tarina on sekä hauska, että koskettava. Kemp ei ole mikään ihmisläheinen ihminen vaan päinvastoin lähes vihaa kanssaihmisiä. Jopa hänen mielenterveyttään voi kyseenalaistaa. Tädillekin hän ajoittain tiuskii ja huutaa niin että omassa sisimmässänikin muljahtaa. Vastapainoksi yhteisiin hetkiin sisältyy myös lämpöä ja huumoria. Höpötellessään niitä näitä Kemp vähitellen avaa myös elämänsä kipupisteitä. Aluksi vain velvollisuudentunnosta paikalle saapunut Kemp alkaa aidosti kiintymään tätiinsä ja sirpaleinen sielu eheytyy ainakin hiukkasen. Maailmassa ehkä onkin havaittavissa pieni valon pilkahdus. Maailmassa, joka ei rajoitu vain tädin asuntoon, vaan ulkopuolella on yleisön aistittavissa aitoa elävää elämää. Leikkivät lapset, ontuva mies ja naapuritalon ikkunasta päivästä toiseen ulos tuijottava nainen saavat aikaan erilaisia filosofisia pohdiskeluja.
Täti ja minä on kahden hyvin erilaisen roolisuorituksen juhlaa. Kemp on hyperaktiivinen, impulsiivinen, nopeasti puhuva ja koko ajan äänessä oleva hahmo. Minulle tuli hänestä mieleen hieman Will & Grace tv-sarjan Jack. Eero Ojala oli roolissaan loistava. Kahdesta näyttelijästä huolimatta esitys on suurelta osin monologia ja Kempin nopean puheen myötä tekstiäkin oli omaksuttavana runsaasti. Ja se kaikki tuli takeltelematta. Tähän kun vielä lisätään Kempin hahmon omituisuudet ja jopa fyysisen komedian vaatimukset, niin Ojalan suoritus oli hatun noston arvoinen. Täti puolestaan on aivan toisella tavalla haastava rooli. Katja Peacock onnistui käymään keskusteluja ilman sanoja pelkillä ilmeillään ja eleillään. Monologi ei enää ollutkaan monologia. Eturivissä päätä joutui välillä pyörittämään kuin tennismatsissa, sillä Kempin ollessa äänessä, piti samaan aikaan pitää silmällä myös tädin reaktioita ettei jää näkemättä mitään olennaista. Samaa huomasin harrastavan muidenkin katsojien. Kerrankin olin sitä mieltä, että ehkä kokonaisuuden seuraamisen kannalta olisi ollut helpompi istua muutama rivi taaempana, vaikka siinä menettää haluamaani immersiota.
Lavastus on hienointa, mitä olen hetkeen nähnyt Riihimäen teatterin lavalla. Jonna Kuittinen, Pasi Kyllönen ja Petri Mäkelä ovat visualisoineet ja rakentaneet juuri sellaisen ihanan kattohuoneiston, jollaisessa minäkin voisin joskus vanhuuttani viettää. Valaistuksen ja videotekniikan (Sami Rauhala) avulla valtavien kattoikkunoiden takana näimme sateen ropinan ja vuodenaikojen vaihtuvan. Lintujen ja lehtien lentävän. Auringon nousevan ja laskevan. Jopa uuden vuoden ilotulitus juhlisti iltaamme. Näin yleisölle havainnollistettiin ajan kuluminen. Samalla kuitenkin tuntui kuin maailma olisi jatkanut pyörimistään, mutta tässä huoneistossa aika on pysähtynyt.
Harvoin kiinnitän huomiota esityksen ääniin riittävästi ja ne saavat sen myötä teksteissäni aivan liian vähän kiitosta. Mutta tällä kertaa esityksessä toistuva pianomelodia oli aivan ihastuttava! Kari Paukolan taustalle luomat vanhan talon narinat, hento tuulikello sekä kadun äänet loivat elämää ympärille.
Lopettamisuhan alla heilunut Riihimäen teatteri osoitti jälleen kerran oikeutuksen olemassaololleen. Toivottavasti myös yleisö löytää paikalle.
About The Author
