Helsingin Kaupunginteatteri – Syntipukki – Arvostelu – Kuva © Tom Röllich
HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
Käsikirjoitus: Agapetus
Ohjaus: Pentti Kotkaniemi
Lavastus ja puvut: Vilma Mattila
Valosuunnittelu: Markus Schaffter
Rooleissa: Alex Anton, Joel Hirvonen, Emil Kihlström, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm, Nenna Tyni
Kuva: Tom Röllich
Ensi-ilta: 18.9.2018
www.hkt.fi
Syntipukki sijoittuu suureen tavarataloon, johon päätetään palkata henkilö vain haukuttavaksi ja ottamaan kaikki syyt niskoilleen riippumatta siitä onko hän niihin syyllinen vai ei. Näin saadaan asiakkaalle näyttämään siltä, että virheisiin puututaan nopeasti ja ankarasti. Mutta tällä kertaa juoni on poikkeuksellisesti täysin toisarvoisessa asemassa esityksen viihdyttävyyttä arvioitaessa.
Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on päättänyt tuoda uutta ilmettä Agapetuksen vanhaan näytelmään arpomalla roolit joka esityksen aluksi. Näyttelijät eivät siis joudu opettelemaan vain yhtä roolia, vaan heidän pitää hallita kaikki seitsemän. Ja jotta asia ei olisi liian yksinkertaista rooleja vaihdetaan vielä kahdesti illan aikana, joten yksi näyttelijä näyttelee kolmea eri hahmoa joka esityksessä. Yksi näyttelijöistä on aina kuiskaajan tehtävissä avustaen unohtuneissa vuorosanoissa ja keskeyttäen näytöksen mikäli lavalla toimitaan vastoin käsikirjoitusta. Osa “mokista” vaikutti olevan selvästi käsikirjoitettuja ja osa tapahtui ihan aidosti. Koska kuka tahansa voi joutua esittämään mitä hahmoa tahansa, niin sukupuoliroolitkin on heitetty samalla romukoppaan. Miehet voivat esittää naisrooleja ja päinvastoin. Ja vielä tänäkin päivänä toimivaa huumoria saadaan näköjään aikaiseksi pelkästään sillä, että mies pukeutuu mekkoon.
Näyttelijäkaarti koostui kahdesta konkarista (Santeri Kinnunen ja Jouko Klemettilä) ja kuudesta Teakin opiskelijasta (Alex Anton, Joel Hirvonen, Emil Kihlström, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm, Nenna Tyni). Oli mielenkiintoista nähdä yhden illan aikana kuinka eri näyttelijät lähestyivät ja toteuttivat samaa hahmoa. Ja toiko kokemus jotain lisäarvoa nuoruuden intoon verrattuna? Näyttelijänvaihdoksen myötä roolihahmo saattoi saada jotain täysin uusia tasoja tai menettää niitä. Hyvän lopputuloksen saamiseksi oikea roolitus on olennaista sillä jo näiden vaihdosten aikana näki kuinka kaikki roolit eivät kaikille istuneet kun taas jossain toisessa näyttelijä oli kuin kotonaan. Konkarit suoriutuivat rooleistaan varmemmin ja varsinkin Jouko Klemettilä oli näissä hänelle nyt osuneissa rooleissaan aivan liekeissä tehden kolme hienoa ja erilaista hahmoa. Nuorisojoukosta parhaiten jäi mieleen Joel Hirvonen.
En tiedä kuinka paljon näyttelijät esitystä jännittivät, mutta lavalla näytti siltä että meno oli hyvin rentoa. Johtui varmasti näytelmän poikkeuksellisesta lähestymistavasta, joka ei ottanut itseään ihan niin vakavasti kuin perinteinen teatteriesitys. Virheetkin olivat tällä kertaa sallittuja, jopa toivottuja, sillä niistä yleisö sai lisää naurunhetkiä. Saattoi olla hyvä päästä näkemään esitys näin heti alkuvaiheessa, kun esityskertoja oli takana vähemmän ja rutiinia ei ollut ehtinyt syntymään. Nyt kokonaisuus oli tuore ja aito.
Syntipukki oli oikein miellyttävä, raikas ja hieman erilainen teatterielämys.
