Spamalot

TÖRNÄVÄN KESÄTEATTERI / SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Käsikirjoitus: Eric Idle ja John du Prez
Suomennos: Mikko Koivusalo
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu: Juho Lindström
Pukusuunnittelu: Riikka Aurasmaa
Musiikin tuotanto: Pekka Siistonen / Stone Factory Oy
Koreografia: Jyri Numminen
Kampaukset, peruukit ja maskeeraus: Karoliina Mäki
Äänisuunnittelu: Sami Lust
Kuvat: Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri
Rooleissa: Juha Hostikka, Anna Victoria Eriksson, Aku Hirviniemi, Olli Rahkonen, Henrik Hammarberg, Ville Orttenvuori, Lauri Ketonen, Pihla Pohjolainen, Jyri Numminen, Annina Rubinstein ja Eeva Markkinen
Ensi-ilta: 6.7.2019

www.seinajoenkaupunginteatteri.fi

Monty Python on komediaryhmänä ansaitusti legendojen joukossa. TV-sarja Monty Python’s Flying Circus ja elokuva Monty Python and the Holy Grail, johon Spamalot perustuu, on molemmat tehty jo ennen syntymääni, josta ei ole enää vähäinen aika. Muistankin aivan ensimmäisellä kerralla pikkupoikana sarjaa katsoessani etten ymmärtänyt sitä pätkän vertaa, mutta eipä sen ollut tarkoituskaan vielä niin nuoren ihmisvesan kehittymätöntä huumorintajua kutkutella. Muutamaa vuotta myöhemmin näkemäni Monty Python and the Holy Grail kuitenkin iski tajuntaani heti ensinäkemältä ja lujaa. Olen myös omalta osaltani parhaani mukaan yrittänyt, vaihtelevalla menestyksellä, välittää huumorin viestikapulaa myöhemmille sukupolville näyttämällä elokuvaa aina mahdollisuuksien mukaan. Voinen siis sanoa olleeni Seinäjoella pienimuotoisella fanimatkalla.

Pelkkää rakkautta suhteeni Monty Pythoniin tosin ei ole ollut. Varsinkin näin myöhempinä vuosina on välillä tuntunut jo pelkältä rahastukselta, kun alkuperäisjäsenet ovat tehneet vanhoja sketsejä uudestaan ja uudestaan erilaisissa live ja tallennemuodoissa. Tulee sellainen olo, että jokohan tässä piiskataan kuollutta papukaijaa. Kaikkein hulluimmalta idealta on kuulostanut huhujen mukaan suunnitteilla oleva elokuva Spamalotista. Tehdään siis elokuva näytelmästä, joka jo perustuu elokuvaan. Onhan se toki eräänlainen tapa tehdä nykyään muodissa oleva uudelleenfilmatisointi vanhasta elokuvasta. Saa nähdä toteutuuko koskaan.

Faniuden mukana tulee myös muut odotukset ja epäilyt. Hahmot ovat henkilöityneet mielessäni niin vahvasti alkuperäiseen roolitukseen, joten onnistuvatko näyttelijät ujuttamaan Troijan jäniksen puolustusmuurieni ohi ja voittamaan minut puolellensa? Toimiiko huumori ylipäätään suomeksi käännettynä? Viisari oli kuitenkin vahvasti positiivisen ja kutkuttavan odotuksen puolella kun ensimmäiset sävelet Seinäjoen illassa ilmoille kajahtivat.

Alkuun tuntuikin hieman oudolta, kun kuningas Arthur kumppaneineen puhuivat suomea, mutta se ei kestänyt kuin muutaman lauseen verran. Sen jälkeen Monty Pythonin taika vei taas mukanaan. Pitää heti kärkeen kehua Mikko Koivusalon aivan erinomaista käännöstyötä. Jos se olisi kovasti takkuillut, niin kielimuuri olisi saattanut kohota huomattavasti korkeammalle. Tekstiin on tuotu myös paikallisväriä niin Seinäjoen kuin Suomen tasollakin.

Tarina kertoo siis kuinka kuningas Arthur (Juha Hostikka) ja hänen uskollinen palvelijansa Patsy (Lauri Ketonen) ratsastavat kookospähkinäratsuineen ympäri Englannin syrjäisimpienkin kolkkien kasatakseen joukon urheita ritateita pyöreään pöytäänsä ja liittymään vahvasti pohojalaasta murretta haastavalta jumalalta (Juha Mieto) saatuun tehtävään pyhän Graalin maljan löytämiseksi. Hän saakin joukkoonsa sir Bedevere Viisaan (Ville Orttenvuori), sir Lancelot Rohkean (Aku Hirviniemi), sir Galahad Siveän (Olli Rahkonen) ja sir Robin Ei-Ihan-Niin-Rohkea-Kuin-Sir-Lancelotin (Henkka Hammarberg).

Näytelmään on saatu mahdutettua lähes kaikki elokuvan olennaisimmat kohtaukset ja hahmot. Useassa kohdassa nauroin jo valmiiksi heti kohtauksen alussa hahmon astuessa lavalle tietäen mitä on tulossa. Vastaan tulevat niin Musta ritari, joka ei pieniä pintanaarmuja pelkää, törkeitä solvauksia suoltavat ranskalaisen linnan vartijat (ehkä näytelmän hauskin kohtaus), suolinnan tornissa pelastajaansa odottava prinssi ja tietenkin Caerbannogin luolaa vartioiva hurja peto sekä ritarit, jotka sanovat NI! Lisäksi joukkoon on sovitettu jotain uuttakin kuten esimerkiksi alkukohtauksena oleva esitys Suomesta, Järven neito (upeaääninen Anna Victoria Eriksson) sekä tietenkin paljon laulua ja tanssia. Kaipaamaan jäin oikeastaan vain Kuoleman sillan vartijaa kolmine kysymyksineen.

Koko näytelmähän on periaatteessa parodia kaikesta mahdollisesta. Se ei ota vakavasti musikaalia lajityyppinä, itseään, lähdeteostaan tai edes yleisöä. Huumori on sopivan brittiläisen anteeksipyytämätönsä suomalaisilla mausteilla. Ja sen myötä myös näyttelijät päästetään irti ja he tuntuvat siitä nauttivan. Juho Hostikan laulu on komeaa kuultavaa, Anna Victoria Eriksson diivailee huolella, Olli Rahkonen puolestaan on häpeilemättömän ylikomea luvan saatuaan, Aku Hirviniemi ja varsinkin Jyri Numminen tuntuvat ehtivän moneksi eikä kukaan muukaan joudu suorituksiaan häpeämään missään kohtaa. Erinomaista työtä Seinäjoki!

Osaa kohtauksia hieman etukäteen jännitin, että kuinka ne kesäteatterin näyttämölle taipuvat, kun teatteritekniikka on huomattavasti rajallisempaa kuin oikean teatterin lavalla, puhumattakaan elokuvan mahdollisuuksista, mutta nokkelasti asiat oli ratkaistu. Lavastuksena (Juho Lindström) oli sopivasti vinksallaan oleva puulinna, joka taipui hyvin pienin ehostuksin eri paikoiksi. Terry Gilliamin piirrosanimaatiotyylisiä taustoja oli hyödynnetty hienosti tuoden omalta osaltaa vielä ripauksen lisää Monty Pythonin tunnelmaa. Puvustus (Riikka Aurasmaa) yhdistettynä maskeeraukseen ja peruukkeihin (Karoliina Mäki) oli aivan käsittämättömän upeaa katseltavaa. Harvoin kesäteatterissa varmaan on panostettu näin paljon pukusuunnitteluun ja kaikki se vaiva todellakin näkyy lopputuloksessa. Jyri Nummisen suuret ja vauhdikkaat koreografiat toimivat loistavasti suhteellisen rajallisen kokoisessa tilassa. Näyttelijät ovat askeleensa harjoitelleet ja varsinkin taustatanssijat (Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein ja Eeva Markkinen) pääsevät revittelemään välillä todella näyttävästi.

Mika Eirtovaara on jo moneen kertaan todistanut osaavansa ohjata komediaa teatterilavalle. Nytkin hän on saanut parasta irti koko tekijäporukasta. Eniten tästä lienee nauttivat Monty Pythoninsa nähneet, mutta huumori varmasti toimii myös asiaan vihkiytymättömillekin. Elokuvassa todetaan “Let’s not go to Camelot. ‘Tis a silly place”. Minä sen sijaan sanon, että vaikka Spamalotin myötä Seinäjokikin on nyt melkoisen “hassu paikka”, niin menkää ihmiset sinne. Menkää!