HÄMEENLINNAN TEATTERI
www.hmlteatteri.fi
Teoksen esittely
Käsikirjoitus: Arthur Conan Doylen teosten pohjalta Tiina Puumalainen
Ohjaus: Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelija: Teppo Järvinen
Äänisuunnittelija: Lauri Malin
Valosuunnittelija: Pasi Saari
Pukusuunnittelija: Anne Laatikainen
Maskeeraus ja kampaussuunnittelu: Liisa Sormunen
Näyttömöllä: Iikka Forss, Panu Valo, Lasse Sandberg, Johanna Reilin, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen
Ensi-ilta: 05.10.2023
Kesto: n. 2 h 20 min (sis. väliajan)
Kuvat: Tapio Aulu
+++
(Teksti on transkriptio videostani)
Sherlock Holmes on ehdottomasti yksi minun lempihahmoistani. Ollut jo ihan pikkupojasta lähtien. Ja siksi olinkin harvinaisen innostunut, kun huomasin Hämeenlinnan teatteriin tulevan uusi Sherlock Holmes näytelmä. Vielä kun murhan punainen lanka ei nimenä soittanut minulle kelloja, niin elättelin toiveita kyseessä olevan joku täysin uusi tarina. Mutta ei sentään.
Sen sijaan saimme neljä vanhaa Sherlock Holmes tarinaa nätisti paketoituna yhden hinnalla. Yli kuudestakymmenestä Sherlock Holmes kertomuksesta käsikirjoittaja ja ohjaaja Tiina Puumalainen oli valinnut mukaan tarinat Kirjava nauha, Neljän merkki, Kuningas ja laulajatar sekä Viimeinen tapaus.
Perusteita valinnoille löytyy, sillä kirjailija Arthur Conan Doyle piti itse Kirjavaa nauhaa yhtenä parhaimmista teksteistään. Doyle kirjoitti vain neljä romaanimittaista Sherlock Holmesin seikkailua ja Neljän merkki yksi näistä harvinaisemmista pidemmistä teoksista. Kuningas ja laulajatar puolestaan on ensimmäinen Doylen kirjoittama Sherlock Holmes novelli ja esittelee meille Holmesille hyvin harvinaisen naisihastuksen, joten tarina on mestarietsivälle itselleen hyvin merkityksellinen ja henkilökohtainen. Viimeisessä tapauksessa on nimensä mukaisesti tarjolla dramatiikkaa, jonka ympärille Hämeenlinnan teatteri ovelasti rakentaa koko näytelmän jännitteen.
Useamman tarinan pakkaaminen yhteen näytelmään oli kokonaisuudelle sekä heikkous että vahvuus. Näin saatiin pidettyä kivasti vauhtia yllä ja löytyi tasaisesti koko ajan uutta koettavaa, mutta toisaalta jäi myös tunne, että tapaukset juostiin läpi ilman että Holmes olisi niitä oikeasti ratkonut ja pohtinut.
Ei ole kuitenkaan kauhean jännittävää tarinankerrontaa, että Holmes saapuu paikalle ja käytännössä heti kuultuaan mitä on tapahtunut on valmis kertomaan kuka on syyllinen ja miten rikos tehtiin ilman sen suurempia tutkimuksia ja nerokkaita havainnointeja, joiden perusteella joutuisi edes hetken aikaa solmuja availemaan. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi vaihtoehto panostaa vain kahteen tai maksimissaan kolmeen juttuun ja antaa niille vähän enemmän aikaa ja syvyyttä ja tilaa hengittää.
Lisäksi elokuvan tekemisessä on kultainen sääntö “show, don’t tell”. Ja vaikka elokuvan ja teatterin formaatti on erilainen, niin tämä sääntö pätee minusta hyvin pitkälti teatteriinkin. Ja sen rikkominen oli Hämeenlinnan teatterin Sherlock Holmesin suurin kompastuskivi.
Läpi näytelmän oli niin lyhyitä yksittäisiä vuorosanoja kuin ihan älyttömän pitkiä vuoropuheluja, tai vielä pahempaa yksin jutustelua, joissa käytännössä vaan yleisölle papatettiin auki mitä oli tapahtunut, sen sijaan että kohtauksia olisi näytelty. Ja se alkoi vähän puuduttamaan. Olin kuitenkin tullut teatteriin, enkä kuuntelemaan äänikirjaa tai radioteatteria.
Mutta… Aina silloin, kun lavalla tapahtui, minä pidin näkemästäni.
Minulle ainoa oikea Sherlock Holmes on BBC:n sarjassa hahmoa 80-luvulla näytellyt Jeremy Brett. Ja tästä ei keskustella. Iikka Forss oli siis jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Mutta täytyy myöntää, että yllättävän hyvin Iikka puolusti paikkaansa, eikä minun katseluaikaa kulunut hetkeäkään hänen vikojen havainnointiin ja listaamiseen. Hän oli oma omituinen Holmesinsa. Vähän humoristisempi versio esikuvastaan. Mutta sopi tähän kokonaisuuteen vallan mainiosti.
Vaikka tuossa hetki sitten kritisoin liiallisia monologeja, niin yksi poikkeus vahvistaa aina säännön. Maiju-Riina Huttunen katupojan roolissa veti niin huikean kieli solmuun slangipuhevuoron, että se hengästytti katsomossakin. Maiju-Riinan tavoin todella montaa roolia vetänyt Lasse Sandberg oli ajoittain niin hyvässä maskissa, etten aina heti tunnistanut samaksi mieheksi ennenkuin hän alkoi puhumaan.
Visuaalisesti kaikki oli muutenkin tehty ensiluokkaisesti. Nätisti rakennetut Baker Streetin talot taipuivat yllättävän moneksi, kun näyttelijät itse niitä tarpeen mukaan pyörittelivät paikoilleen kuhunkin käyttötarkoitukseen laboratoriosta vaikkapa junanvaunuksi asti. Siirtymät niin ajassa kuin paikassa tehtiin usein kivoilla puolitanssahtelevilla kävelykoreografioilla. Vesiputous oli hieno. Näyttämön päällä roikkuneelle tyylikkäälle Lontoon kartalle oli keksitty jopa ihan hyötykäyttöä hurjan takaa-ajon taustana. Ja kun eletään victoriaanisen ajan Lontoossa, niin sekä naisten että miesten puvut olivat luonnollisesti hienostuneita ja kaunista katsottavaa.
Ja onhan ne Sherlock Holmes tarinat kuitenkin aina Sherlock Holmesin tarinoita, joten materiaali ja sisältö on sen puolen enemmän kuin kunnossa.
Paljon siis löytyi minun muistikirjan sivuille niin miinuksia, kuin plussia takan ääressä tihrustettavaksi piippua rauhallisesti poltellen. Ennenkuin aivoni tulkitsivat lopullisen ratkaisun.
Hämeenlinnan teatterin Sherlock Holmes ja murhan punainen lanka oli puutteineenkin mielenkiintoista katsottavaa tälläiselle Holmes fanille, mutta ihan se ei onnistunut kovia odotuksiani lunastamaan.
