Seili

SALON TEATTERI

Käsikirjoitus: Satu Rasila
Dramatisointi: Mikko Kouki
Musiikin sovitus: Jussi Vahvaselkä
Ohjaus ja sovitus: Pauliina Salonius
Laulujen harjoitus: Outi Ollila
Orkestrointi ja äänisuunnittelu: Pasi Ketola
Koreografia: Marko Carlsson
Pukusuunnittelu ja kampaukset: Taija Jokilehto
Maskeeraus: Anni Salomaa
Lavastus ja rekvisiitta: Riku Suvitie
Videosuunnittelu ja -ohjaus: Pauliina Salonius
Valosuunnittelu ja videomapping: Timo A. Aalto
Videokuvaus: Onni Larri
Graafinen suunnittelu ja videoeditointi: Marcus Lindén
Rooleissa: Merita Seppälä, Roope Pelo, Jaana Joutsela, Ami Aspelund / Satu Lehtinen, Sanni Suvila-Nuutinen / Hannele Saari, Emmy Welin, Mira Lattu, Sonja Leino, Pasi Nikula, Nora Koivunen, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sari Koskela, Saila Rouhiainen
Kuvat: Jere Satamo, Mikko Pääkkönen
Ensi-ilta: 12.09.2020 
Kesto: n 2 h 20 min (sis. väliajan) 
 
www.salonteatteri.com
Teoksen esittely

+++

Seilin saari on oikea paikka, joka oli sairaalakäytössä 1620-luvulta lähtien yli 300 vuoden ajan. Aina sen pääasiallinen tarkoitus oli lähinnä eristää potilaat muusta väestöstä. Alkuun paikkaa käytettiin leprasairaalana, mutta mielisairaita sinne vietiin jo 1600-luvun loppupuolella. Lepra hävisi vähitellen Suomesta 1700-luvun aikana ja sen myötä Seilin käyttötarkoitus muuttui koko ajan enemmän mielisairaalaksi. Kuitenkin vasta 1841 sen toiminta muuttui virallisesti parantumattomasti mielisairaiden turvataloksi, jollaisena se jatkui lakkauttamiseensa saakka 1962. Näistä viimeiset noin 70 vuotta se toimi pelkästään naisten sairaalana.

Paikka on siis karu ja historia synkkä, mutta ei näytelmän tarinakaan ole kovin ruusuinen. Näytelmässä eletään vuotta 1910 ja liikkelle lähdetään siitä, kun Sofia (Marita Seppälä) karkaa omista, tosin isän järjestelemistä, häistään koko elämä pakattuna yhteen matkalaukkuun. Pakomatkalla hän kohtaa Johanneksen (Roope Pelo) ja he rakastuvat tulisesti. Hetki elämässä ei kuitenkaan ole heille suotuisa vaan Johannes joutuu lähtemään ja jatkamaan omaa polkuaan kun taas Sofia, rahattomana ja kodittomana, ajautuu ilotytöksi. Kumpikaan ei kuitenkaan kykene unohtamaan toista vaan he hakevat muistoista voimaa vaikeisiin hetkiinsä ja toivovat vielä jonain päivänä olevansa yhdessä.

Ikävän työtapaturman seurauksena Sofia luokitellaan mielisairaaksi ja passitetaan Seiliin. Siellä hän kohtaa lääkärin (Pasi Nikula), jonka toimien motivaatio ei aina ole potilaiden parasta ajatteleva, ylihoitajan (Nora Koivunen) johdolla kovaa kuria pitävän henkilökunnan sekä muut naisasukkaat, joilla kaikilla on oma traaginen historiansa, mutta myös monen sisimmässä eli silti vielä toive paremmasta tulevaisuudesta. Siitäkin huolimatta, että kerran Seiliin joutuneet oli tuomittu olemaan siellä käytännössä loppuelämänsä ja toivoa saarelta pois pääsemisestä ei ollut. Kuin kuoleman kautta.

Rakkauden ja särkyneiden sydänten lisäksi Seili on tarina myös naisista, joilla ei ollut tukenaan kuin toisensa. Aika on rajallinen, joten ihan järkevästi kaikkien naisten historiaa ei käydä läpi, vaan keskitytään vain muutamaan, vaikka selvästi jokaisesta naisesta olisi voinut kirjoittaa vaikka oman näytelmänsä.

Tarinan puitteet suljetusta mielisairaiden saaresta herätti minussa etukäteen suurta mielenkiintoa ja odotusta millainen kertomus ja henkilöhahmot sinne on saatu rakennettua. Yhdistin teeman heti yhteen ehdottomaan suosikkielokuvaani Martin Scorsesen ohjaamaan Suljettuun saareen. Sitten kun sain käsiini käsiohjelman ja huomasin listattuna olevan peräti 24 laulua, niin ensireaktioni oli “Voi hel*****, tämähän menee ihan pelkäksi laulamiseksi ilman minkäänlaista oikeaa tarinankerrontaa”. Mutta kuinka väärässä olinkaan.

Musikaaleja on nykyään karkeasti yleistäen kolmenlaisia. On suoraan musikaaleiksi sävellettyjä teoksia, joissa kaikki musiikki on sävelletty kyseistä teosta varten. Näiden hyvyys riippuu siitä, kuinka hyvä säveltäjä on tekemään yleisöön tarttuvia kappaleita, sillä ne eivät voi laskea menestystä jo valmiiksi tuttujen melodioiden varaan (kunnes musikaalista tulee vuosien myötä klassikko). Toinen malli on Suomessa tällä hetkellä vahvasti suosiossa oleva tyyli, jossa musikaalin musiikki on rajattu jonkun muusikon tai teeman mukaisesti ja sitten siihen ympärille on kyhätty jonkinlainen juoni tekosyyksi esittää mahdollisimman monta hittiä illan aikana. Itse en lukeudu tämän tyylilajin faniksi.

Mutta Seili onneksi lukeutuu siihen kolmanteen tapaan tehdä musikaali, jossa laulut taipuvat näytelmän tarpeisiin eikä toisinpäin. Vaikka Seilissäkin on kappalevalinnoissa selkeä melankolisuuden teema ja ainakin lähes kaikki, ellei jopa kaikki, laulut olivat naisartistien tutuksi tekemiä, niin ne on Jussi Vahvaselän toimesta rohkeasti uskallettu sovittaa uudestaan näytelmän tarvitsemaan muotoon. Tarjolla ei siis ollut mitään perinteistä hittiputkea, vaikka tuttuja melodioita paljon kuullaankin.

Kappaleita ei väkisin esitetä alusta loppuun, vaan niistä otetaan vain tarvittavat osat ja sävelmiä jopa yhdistellään limittäin toisiinsa. Laulujen sanoilla käytiin parhaimmillaan jopa dialogeja. Ja aivan luontevasti. Tällä kertaa laulut eivät syöneet tarinankerrontaa vaan olivat erottamaton osa sitä. Tuttujen laulujen sanat saivat täysin uudet merkitykset, kun ne laitettiin eri kontekstiin. Parhaina esimerkkeinä voisi mainita vauvansa hukuttaneen Hildan (Emmy Welin) tulkitsema Mä annan sut pois, joka kouraisee katsojassa syvälle. Tai brutaalista perheväkivallasta kärsineen Alman (Hannele Saari) Mun koti ei oo täällä, jota kuunnellessa mikään Alman tekemä asia ei tunnu enää liioiteltuilta.

Seili on koruton kuvaus kyseisen aikakauden yhteiskunnasta ja tavasta käsitellä vähempiosaisia. Sääli ja empatia nousevat katsomossa vahvoiksi tunteiksi. Ajoittain sisällä läikähtää myös suru ja viha. Vaikka joukossa on sekä hulluja että vähemmä hulluja ja naiset itsekin pohtivat kuka heistä on oikeasti hullu, niin syyt joutua leimatuksi hulluksi, ja ikuiseen eristykseen, tuntuvat välillä melko vääriltä ja vähäisiltä sekä ennen kaikkea epäoikeudenmukaisilta. Huumorilla ei tarinaa kevennetä missään vaiheessa.

Vähän jos laulupuolta myös kritisoi, niin minun korvaan laulajien äänet eivät aina oikein tuntuneet soivan yhteen. Roope Pelon lauluääni oli vahva, mutta samalla myös omalla tavallaan dominoiva joihin naisvastanäyttelijöiden oli ajoittain vaikea vastata, vaikka eivät missään nimessä huonoja laulajia olleet.

Lavastus (Riku Suvitie) näytti aluksi hyvin karulta ja pelkistetyltä. Periaatteessa vain valtava juuttikankaasta tehty seinä. Mutta valojen avulla sekin sai aivan uusia ilmeitä. Oli visuaalisesti hieno toteutus näyttää välillä ihmisiä ja tapahtumia myös seinän takana. Suurta seinäpinta-alaa käytettiin myös oikeassa Seilissä kuvattujen videoprojisointien (Pauliina Salonius, Onni Larri) taustana.

Rekvisiittaakin lavalla oli hyvin vähän. Pääasiassa muutamia penkkejä ja tuoleja. Mutta niidenkin kekseliäällä käytöllä saatiin välillä ihmeitä aikaiseksi. Hyvänä esimerkkinä venematka Seilin saareen, jossa kahdesta penkistä ja parista istuimesta muodostuikin yllättäen ihan selvä soutuvene. Tähän kun vielä yhdistettiin teatterisavua, niin lopputulos oli lähes sadunomainen.

Musiikki ja äänimaailma täytti muutenkin tilaa suurimman osan aikaa vaikka ei varsinaisia lauluesityksiä olisi ollutkaan menossa. Ja ihokarvat nousivat monessa kohtauksessa nimenomaan vahvan orkestroinnin (Pasi Ketola) ansiosta. Myös valoja (Timo A. Aalto) käytettiin tehokkaasti kohottamaan ja korostamaan lavan tapahtumia. Karuun visuaalisuuteen Marko Carlssonin luomat koreografiat jatkoivat yksinkertaisuuden linjalla, mutta olivat kauniita ja teemaan sopivia. Puvustus (Taija Jokilehto) oli vielä oma taiteenlajinsa. Vaikka naisten asut olivat yksinkertaisia, mitä tahansa kaapista löytyneitä riepuja ne eivät silti olleet, vaan koottu ajatuksella. Ja “paremmalla” väellä oli luonnollisesti aikakauden mukaiset paremmat puvut.

Esitys sai minut myös etsimään enemmän faktatietoja, minulle ennestään tuntemattomasta, oikeasta Seilin saaresta ja sen historiasta. Voiko näytelmältä enempää pyytää, jos se saa aikaan tunteita esityksen aikana, pään täyteen ajatuksia esityksen jälkeen ja innostusta perehtyä asiaan lisää kotiin päästyään?

Seili yllätti totaalisesti ja on minulle jatkossa paljon muutakin kuin Jenni Vartiaisen hittilevy muutaman vuoden takaa.