Sata syytä istua puussa / Isäs oli

TEATTERI-ILLAT KAUPPILANMÄELLÄ

Käsikirjoitus: Marko Itkonen
Ohjaus: Marko Itkonen
Valot: Ilkka Pohjalainen
Rooleissa: Janne Kulosaari, Lauri Heinonen, Ulla Huoviala-Kääpä, Mira Flinkman, Pauliina Syrjälä, Katja Sillanpää
Pääkuva: Janne Kulosaari
Ensi-ilta: 27.6.2019

https://www.teatteriillat.com/

Näin esityksen kutsuvierasnäytöksessä. Kiitos lipuista!

Kauppilanmäellä oli jälleen nähtävänä yhden illan aikana kaksi näytelmää. Sata syytä istua puussa-näytelmässä pohdittiin mitä kaikkea puussa voi tehdä peilaten samalla nykypäivän ilmiöitä ja ihmisluontoa. Isäs oli-näytelmässä puolestaan etsittiin puuttuvaa isäsuhdetta ja käsiteltiin lapsuuden äititraumoja.

Ihan sataa erilaista käyttötarkoitusta puulle istumiselle ei vajaassa tunnissa sentään ehditty läpi käymään, mutta useampi lyhyt ajatelma aiheesta aikaan oli saatu. Pääsimme todistamaan mm. treffejä, lomamatkaa kuin jopa puuhun perustettua vanhusten hoitokotiakin. Käsiohjelman mukaan aineistoa on pyydetty ja kerätty sosiaalisessa mediassa. Kovin käytännöllisiä tai uskottavia ideat ja tarinat eivät olleet, mutta eipä niiden ollut tarkoituskaan olla. Käsikirjoituksessa oli heitetty reippaasti ja häpeilemättä isompaa vaihdetta silmään. Ja hyvä niin. Lopputulos oli hauska, mutta silti jopa tarkkanäköinen kuvaus erilaisista ihmiselämän osa-alueista.

Näyttelijät (Lauri Heinonen, Mira Flinkman ja Janne Kulosaari) vaihtoivat luontevasti roolista ja tarinasta toiseen. Välillä juteltiin yleisön kanssa ja välillä pohdiskelivat asioita keskenään ennen seuraavaan segmentin alkua. Ilmapiiri oli mukavan läheinen ja välitön.

Lavastus oli ehkä ainoa asia, josta antaisin hieman noottia. Taustana oli ympäriinsä ripustetut räikeänvärisiset lakanat. Sillä varmaan oli haettu kontrastia seuraavaan näytelmään, mutta mielestäni lopputulos oli vähän outo. Mitään mielleyhtymää esitykseen tai puuhun tai metsään en niistä saanut. Mielummin olisi voinut jättää museon vanhat puuseinät näkyville. Ainakaan itseäni ei olisi haitannut, että molemmat näytelmät olisivat olleet lähes samoissa lavasteissa. Roolivaatteet olivat suunnitelleet Moona 7 v. ja Milla 9 v. Siitä se ura muotisuunnittelijoina lähtee.

Väliajan kahvihetken jälkeen oli tarjolla illan toinen näytelmä Isäs oli. Tyylilaji muuttui vahvasti, vaikka tässäkin oli huumori mukana, niin ydin oli kuitenkin draaman, jopa tragedian, puolella.

Sisarukset Elina (Mira Flinkman) ja Johanna (Pauliina Syrjälä) palaavat kotitaloonsa äidin kuoleman jälkeen hoitamaan asioita. Kumpikin on lapsuuden ja nuoruuden aikana saanut omat kolhunsa sieluunsa, eikä paluu ole mitenkään helppo. Elinan isä oli lähtenyt kuvioista aikoja sitten ja Johanna ei omaa isäänsä koskaan edes ollut saanut tietää. Jossain vaiheessa hän luuli isänsä olevan Ihmemies MacGyver myöhemmin taas kuussa oleva astronautti, jolta sai jopa postikortteja. Tytöt elivät suuren osan lapsuuttaan isoäidin (Ulla Huoviala-Kääpä) hoivissa, sillä Äidin (Katja Sillanpää) vauhti miesten ja viinan suhteen ei ottanut hidastuakseen vaan isäpuolikokelaita kulki kuin Stockmannin pyöröovissa. Käsiohjelmassakin Janne Kulosaaren rooliksi oli hauskasti merkitty “kaikki miehet”.

Juoni etenee niin muisteluiden kuin takaumienkin kautta, kun tytöt purkavat vähitellen kipupisteitään ja syitään elämänsä suuntiin ja valintoihin. Elina on ottanut mallia äidistään. Koulut jäi käymättä ja hän on tällä hetkellä eri miesten kanssa tehtyjen kahden huostaanotetun lapsen alkoholisoitunut äiti. Johanna puolestaan ei ole suostunut miestä elämäänsä ottamaan ollenkaan. Kumpikaan ei menneisyyttään tai kotitaloaan ole kaivannut ja eivätkä aio sinne enää tämän jälkeen palata.

Flinkman ja Syrjälä liukuivat hienosti lennosta pikkutytön ja aikuisen naisen roolien välillä. Sillänpään esittämästä äidistä jäi kovin ristiriitaiset tunteet. Ei oikein tiennyt pitäisikö hahmoa vihata vai sääliä. Se on merkki niin onnistuneesta käsikirjoitukseta kuin hyvästä näyttelijätyöstä. Kulosaaren “kaikki miehet” sisälsi erilaisia miehiä k*sipäästä kylän huumoriniekkaan. Vaikka edes vaatteita ei ehditty vaihtamaan roolin vaihtuessa nopeaankin tahtiin, homma toimi ja katsoja tiesi missä mennään. Huoviala-Kääpä isoäidin roolissa ei ollut pelkka pullantuoksuinen mummo (vaikka sekin puoli löytyi). Hän yritti parhaansa tyttöjen kanssa vaikei ehkä mitään mallikasvattajan titteliä hänkään voi unelmoida saavansa.

Tarina on erinomaisen hyvin kirjoitettu, koskettava ja aito. Koko tunneskaala kaivetaan katsojasta esiin. Ääneen nauramisen jälkeen rapistellaan hetken päästä jo vähän nessupakettia. Vaikka käsikirjoitus ei perustukaan mihinkään tositapahtumiin, tällaisia ihmiskohtaloita on varmasti surullisen monta jo pelkästään Suomen maassa.

Marko Itkonen kynäilee todella mielenkiintoisia ja monipuolisen erilaisia näytelmiä. Tämän on selvästi havainnut myös yleisö, sillä kaikki illat oli näköjään myyty loppuun jo ennen ensi-iltaa. Kauppilanmäen museon miljöö on kyllä viehättävä, mutta tilaa on vain n. 50 katsojalle. Toivottavasti näitä esityksiä nähtäisiin jossain hieman isommillakin estraadeilla. Kysyntää näyttäisi olevan.