HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
www.hkt.fi
Teoksen esittely
Käsikirjoitus: Steven Levenson, Benj Pasek, Justin Paul
Suomennos: Reita Lounatvuori, Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus: Kari Arffman
Koreografia: Antti Lahti
Lavastus: Antti Mattila
Äänisuunnittelija: Jaakko Virmavirta
Valo- ja videosuunnittelija: William Iles, Toni Haaranen
Pukusuunnittelija: Elina Kolehmainen
Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen
Tarpeiston suunnittelu: Mira Rokkanen
Lauluvalmentaja: Tim Richards, Emilia Nyman
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen
Kapelimestari ja piano: Eeva Kontu / Ville Myllykoski
Orkesteri: Joonas Kaikko / Ville Pynssi (rummut), Eeva Koivusalo / Maria Lamminen (basso), Heinä Nieminen / Ville Paappanen / Varre Vartiainen (kitara), Sonetta Harjanne / Tommi Asplund (viulu), Barbora Hilpo / Elina Mäkelä (alttoviulu), Tiia Ignatius / Riikka Lampinen (sello)
Näyttömöllä: Joel Mäkinen ja Juha Pulli
Ensi-ilta: 28.09.2023
Kesto: n. 2 h 40 min (sis. väliajan)
Kuvat: Ilkka Saastamoinen / Otto-Ville Väätäinen
+++
(Teksti on transkriptio videostani)
Evan Hansen on lukiolaispoika, joka kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jolla ei sen vuoksi käytännössä ole ystäviä. Äidilläkin on usein kiire töiden ja opiskeluiden kanssa, joten Evan viettää paljon aikaa yksin.
Terapeutti on antanut hänelle tehtäväksi kirjoittaa itselleen positiivisia kirjeitä, joiden kautta hän saisi tsempattua päivään hyviä ajatuksia ja sen kautta hyvää kierrettä elämään. Evan kuitenkin eräänä päivänä kirjoittaa “tästä ei tullutkaan hyvä päivä” kirjeen, joka erikoisten sattumien kautta päätyy Connor Murphylle. Koulun toiselle erakkotapukselle.
Mutta toisin kuin Evan, joka on hiljainen ja kiltti, Connorin yksinäisyys johtuu hänen räjähtävästä luonteestaan. Hän on täysi kuspää niin kotioloissa kuin koulussakin. Kun Connor päätyy tappamaan itsensä, niin hänen hallustaan löydetty, tuo Evanin itselleen kirjoittama kirje, tulkitaan itsemurhaviestiksi ja että Connor ja Evan olisivat olleet läheisiä ystäviä.
Evan ei pysty kertomaan totuutta Connorin sureville vanhemmille, jotka saavat lohtua kirjeestä ja kuvitelmastaan Evanin ja Connorin ystävyydestä. Hyväntahtoisesta valheesta seuraa massiivinen tapahtumien vyöry, joka hyvin nopeasti karkaa Evanin hallusta.
Näytelmässä on useampikin valtavan iso ja tärkeä teema, joista tuskin voi puhua tarpeeksi tai nostaa niitä yhteiskunnassa esiin. Yksinäisyys, syrjäytyminen eikä vähäisimpänä itsemurha. Ja kuinka jokainen meistä on tärkeä juuri sellaisena kuin on.
Vaikka Rakas Evan Hansen on lähes kolmen tunnin näytelmä, ymmärrän ikuisuusongelman käytettävissä olevan ajan rajallisuudesta, mutta silti mikään isoista teemoista ei minun mielestä oikein saa ansaitsemaansa aikaa ja huomiota, vaan näytelmässä liian paljon keskitytään somepöhinään, teinirakkauteen ja Evanin selviytymiseen valheittensa verkossa.
Sosiaalisten tilanteiden pelon käsittely jää minusta yllättävän nopeastikin sivuraiteille. Alussa pohjustetaan Evanin olevan yksinäinen ja masentunut ja koulussa tapahtuu pari sosiaalisesti kömpelöä kohtaamista. Mutta näyttämöllä Evan on aivan liian vähän yksin, jotta se puoli korostuisi tarpeeksi. Hän on lähes aina jonkun kanssa, vaikka sitten epäsosiaalisena otuksena, ja hyvin nopeasti nousee jopa julkkiksen asemaan. Mikä pitäisi olla hänen kaltaiselle ihmiselle se pahin painajainen, johon ei haluaisi mistään hinnasta. Ainakaan näin nopeasti. Tai että suostuisi peräti vetämään projektia omlla kasvoillaan. Jopa silloin kun käsittelee omia pään sisäisiä demonejaan, hän käy dialogia jonkun kanssa. Taiteellisesti hieno ratkaisu, mutta teemallisesti ei minusta ollut paras vaihtoehto.
Itsekin kun olen introvertti enkä voi sanoa nauttivani sosiaalisista tapahtumista ja omat masennusjaksotkin historiastani löytyy, niin olisi luullut minunkaltaisen henkilön samaistuvan hahmoon enemmän. Tai ehkä minä en samaistunut juuri sen vuoksi, kun koin kaiken menevän hänen osaltaan jotenkin liian helposti. Tosin osan aikaa hän tuntui olevan enemmän matkustajana kuin ruorissa kun tapahtumat etenivät vauhdilla kohti karikkoa.
Itsemurha puolestaan jää pohjustamatta lähes kokonaan. Aivan liian vähän saamme oppia Connorista,
jotta voisimme aidosti ymmärtää hänen ratkaisuaan. Ja ennen kaikkea kuinka sen olisi voinut estää. Ymmärrän, että se lienee ollut käsikirjoittajien tarkoitus, ja tavallaan koko näytelmän perusta, sillä kukaan ei tuntunut tuntevan Connoria ja hänen mielenliikkeitään. Ja vasta kuoleman jälkeen ihmiset alkoivat kiinnostumaan hänestä, kun oli jo liian myöhäistä oppia mitään, kysyä mitään.
Silti päällimmäiseksi minulle jäi tunne, että traagisena tapahtumana se olisi ansainnut enemmän syvempää tutkimista ja tulkintaa. Ei vain valheiden kautta.
Itsemurhan jälkeistä epäuskoa ja epätietoisuutta käsitellään Connorin perheen kautta, jonka suru on ehkä toimivin kokonaisuus näytelmää. Kuinka jokainen perheen jäsenistä käsittelee asiaa täysin erilaisilla tavoillaan siitä selviytyäkseen.
Connorin äiti hakee lohtua Evanin kirjeistä ja haluaa opetella tuntemaan enemmän poikaansa.
Isä puolestaan ei oikein anna itselleen lupaa surra tai osaa surra ja käy minusta läpi ehkä näytelmän mielenkiintoisimman kehityskaaren. Sisko kipuilee onko väärin, että hän ei tunne surua hirviöveljen kuolemasta.
Myös Evanin ja hänen äitinsä kohtaamisissa oli ajoittain koskettavaa ruuhkavuosien yksinhuoltajan kiireiden realismia. Äiti koettaa mielestään parhaansa mukaan auttaa Evania, olla kiinnostunut pojan elämästä ja jakaa hänelle vähäistä aikaansa, vaikka se usein jääkin tasolle
“Onko kaikki hyvin?
Olethan muistanut tehdä tehtaväsi?
Pöydällä on ruokarahaa, muista syödä.
Mun täytyy nyt mennä”.
Hän ei kuitenkaan tunnu hahmottavan mitä Evanin päässä oikeasti liikkuu ja mitä Evan haluaisi. Yritetään puhua, mutta silti kommunikaatio ei toimi.
Teknisesti Rakas Evan Hansenissa jokainen osa-alue toimi moitteetta. Näyttelijät vetivät roolinsa erinomaisesti. Varsinkin pääosassa vuorossa ollut Julius Suominen oli Evan Hansenina aidon sympaattinen ja herkkä hahmo. Vastaavasti Niki Rautenin Connorissa oli roolin vaatimaa terävyyttä ja monipuolisuutta. Nina Tapio Evanin äitinä oli aito ja uskottava. Laulajana uskomaton.
Bändi oli vedossa ja olivat ansaitusti saaneet paikan näyttämöltä, eikä tällä kertaa oltu ahdettu pimeään orkesterimonttuun.
Lavastuksessa pidin erityisesti suurista screeneistä, jotka toivat tarvittavaa näyttävyyttä, jotta muuten teemaltaan suuri, mutta ympäristöltään pieni näytelmä onnistui täyttämään Helsingin kaupunginteatterin suuren lavan myös visuaalisesti.
Ja yleisössä havaitsin, naurun ohella, nenäliinoja kaivettavan esiin liikutuksen kyyneliä pyyhkimään.
Yleisöstä puheenollen. Vähän kun lueskelin muiden katsojien ja bloggareiden kommentteja, niin tuntuu siltä, että jälleen kerran olen mielipiteeni kanssa täysin yksin, sillä minulle tämä ei yksinkertaisesti vaan kolissut. Kokonaisuus oli aivan liian kiiltokuvamainen ja hyvällä hengellä tuotettu, ehkä jopa liian humoristinen, jotta nämä vaikeat aiheet olisivat aidosti päässeet koskettamaan ja kaivautumaan ihon alle. Jälleen kerran se minulle niin tärkeä tunneyhteys tarinaan ja henkilöihin jäi puuttumaan.
Toisella puoliajalla havahduin jopa siihen, että olin miettimässä menenkö mäkkäriin kotimatkalla ja jos menen niin otanko aterian vai pelkän pirtelön hampurilaisen seuraksi. Ei varsinaisesti sellainen reaktio, jota olisin halunnut näytelmältä, josta löytyy viihteen lisäksi myös sanomaa.
Kaikesta huolimatta, tämä on näytelmä, jonka jokaisen koululuokan olisi varmasti hyvä käydä katsomassa. Jos sillä tavalla edes yhden teinin angsti ja paha olo saataisiin helpottumaan, niin Rakas Evan Hansen olisi täyttänyt paikkansa maailmassa enemmän kuin hyvin.
