Näytelmä, joka menee pieleen

HÄMEENLINNAN TEATTERI

Teksti: Henry Lewis, Jonathan Sayer, Henry Shields
Suomennos: Mikko Koivusalo
Ohjaus: Jukka Keinonen
Lavastusuunnittelu: Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu: Satu Suutari
Valosuunnittelu: Jari Vuori
Äänisuunnitelu: Harri Kuittinen
Rooleissa: Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Janne Raudaskoski, Sauli Suonpää, Jukka Peltola, Katariina Kuisma-Syrjä, Mikko Virtanen, Sinikka Salminen
Kuvat: Tapio Aulu
Ensi-ilta: 15.10.2020 
Kesto: n 2 h 10 min (sis. väliajan) 
 
www.hmlteatteri.fi
Teoksen esittely

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Hämeenlinnan teatteri!
+++

Kanta-Hämeen Polytekninen Draamaseura on viimeinkin, muutaman edellisvuoden epäonnisen ja resurssipulasta kärsineiden tuotantojen jälkeen, saanut kasaan näytelmän, josta ohjaaja voi olla aidosti ylpeä. Murha Havershamin kartanossa on romantiikkaa ja jännittystä yhdistävä murhamysteeri, jollainen olisi voinut syntyä vaikka itse Agatha Christien kynästä. Rooleihin on löydetty sopivat näyttelijät, harjoitukset ovat sujuneet hyvin ja hieman reistaillut hissikin on viimein korjattu. Mikään ei siis tällä kertaa voi mennä pieleen. Paitsi että kaikki menee.

Käsikirjoittajakolmikko Henry Lewis, Jonathan Sayer, Henry Shields ovat rakentaneet kokonaisen uran itselleen pieleen menemisestä. Heidän ensimmäinen megahitti Näytelmä, joka menee pieleen on valloittanut koko maailman vuonna 2012 olleen ensi-illan jälkeen. Ja on ollut siitä lähtien yksi esitetyimmistä komedioista. He ovat kehittäneet hyväksi havaitun ja toimivan idean ympärille useampia näytelmiä ja TV ohjelmia. Suomessakin heidän tuotoksistaan, kyseisen näytelmän lisäksi, tälläkin hetkellä pyörivät ainakin Peter Pan menee pieleen sekä Tämä on ryöstö.

Meneeköhän tämä arvostelu pieleen, jos tunnustan jo tässä vaiheessa tämän olevan yksi suosikkikomedioistani? Vaikka kaikissa “X menee pieleen” tuotoksissa on vahvasti yksinkertaistaen yksi vitsi, kaikki mahdollinen menee pieleen, niin siitä huolimatta se jaksaa kantaa näytelmästä ja katsomiskerrasta toiseen. Ensimmäisellä kerralla lavan tapahtumat luonnollisesti yllättävät, mutta seuraavilla katsomiskerroilla niitä suorastaan odottaa ja silti niille jaksaa nauraa. Joka ikinen kerta. Vaikka tämä on puhdasta hömppää hömpän hömpimmästä päästä, niin jotain nerokasta ja ainakin allekirjoittaneen huumorintajuun syvälle iskevää tässä käsikirjoituksessa vain on. Ja muu yleisö ulvoi naurusta kanssani samalla tavalla, joten en ollut omituisen huumorintajuni kanssa todellakaan yksin. 

Toimiakseen tämä kaikki vaatii ammattitaitoisen näyttelijäkunnan. Huumori kuitenkin on yksi vaikeimmista lajeista toteuttaa onnistuneesti. Onneksi sellainen porukka Hämeenlinnasta löytyy, joka tämän kykenee hoitamaan.

Näyttelijän kannalta ei kuulosta kaikkein mielenkiintoisimmalta roolilta esittää kuollutta ihmistä. Sauli Suonpään epäkiitollinen tehtävä on asettua murhatun Charles Havershamin hahmoon. Tosin kyseessä on poikkeuksellisen eläväinen ruumis, joten tylsäksi ei hänenkään iltapuhde käy.

Janne Raudaskoski on lainassa Oulun teatterista ja esittää ohjaajaa sekä murhaa tutkimaan tulevaa tarkastaja Carteria varmoin ottein. Ohjaaja/näyttelijän tuska, kun esitys jälleen kerran pala palalta sortuu, on hersyvää seurattavaa. Hän kuitenkin yritää luotsata illan kunnialla läpi tuli vastaan mitä tahansa.

Samanlaisella suoraselkäisyydellä vastaantulevat ongelmat selättää myös Jukka Peltolan Thomas Colleymoore, Charlesin tuleva lankomies. Vaikka roolihahmo ei ole illan yliampuvin tai hauskin, joutuu Peltola venymään muita uskomattomampiin fyysisiin suorituksiin.

Pieniä muutoksia siellä täällä alkuperäiskäsikirjoitukseen ohjaaja Jukka Keinonen Hämeenlinnan teatterin versioon on päättänyt tehdä. Yksi näkyvimmistä on hovimestarin vaihtuminen Katariina Kuisma-Syrjän esittämään taloudenhoitajaan. Mitään erityistä syytä siihen, että rooli pitäisi olla nimenomaan hovimestari ei ole vaan vaihdos toimii täysin luontevasti ja Kuisma tekee roolin hienosti.

Oikeanlaisesta ylinäyttelemisestä oppitunnin antavat Sinikka Salminen Charles Havershamin kihlattuna sekä Mikko Virtanen Charlesin veljenä. Salminen on vanhanajan pyörtyilevän draamakuningattaren mallikuva ja Virtanen puolestaan on niin aidon onnellinen yleisöltä saamastaan huomiosta, että unohtaa välillä olevansa näyttämöllä. Birgitta Putkosen äänihenkilön rooli ei rajoitu pelkästään näyttämölle.

Shown kuitenkin kirjaimellisesti varastaa Liisa Peltonen. Hänen Turu murretta vääntävä näyttämöapulainen ottaa näytelmän edetessä huomattavasti suurempaa roolia, kuin alunperin oli suunniteltu. Peltonen vetää hahmon kehityskaaren aivan timanttisesti ollen minusta illan paras suoritus.

Lavastus (Marjatta Kuivasto) on kuin yksi näyttelijöistä, joihin muut näyttelijät joutuvat jatkuvasti reagoimaan kuin mihin tahansa vastanäyttelijään. Ja siitä syystä myös kulissien takainen tekniikka ja sitä käyttävä henkilökunta pitää olla joka esityksessä täydessä iskussa ja täydellisessä ajoituksessa. Puhumattakaan ihan näyttelijöiden työturvallisuudesta. Aivan ansaitusti loppuaplodeissa tekninen henkilökunta pääsi kumartamaan yleisölle ensimmäisenä.

Visuaalisesti kokonaisuus näytti hyvin tutulta, mikä ei sinällään ole ihme kahdestakin syystä. Ensinnäkin, vaikka lavastus ei katsojalle näytä kovin erikoiselta, tekniikkaa niistä löytyy poikkeuksellisen paljon ja voisin kuvitella kaiken olevan kuvattu aika tarkkaan käsikirjoituksessa (tai sen teknisessä liitteessä). Ja toisekseen, koska kyseinen lavastus on varmaan suhteellisen haastava ja kallis rakentaa, samat lavasteet kiertävät teatterista toiseen, ettei aivan kaikkea tarvitse joka paikassa rakentaa täysin nollasta.

Valojen (Jari Vuori) ja äänien (Harri Kuittinen) osuutta tekniikassa ei pidä unohtaa, sillä usean vitsin toimivuus riippui myös heidän panoksestaan. Visuaalisuuden täydensi Satu Suutarin luoma tyylikäs puvustus.

Näytelmä, joka menee pieleen on siis minun mielestäni ehdottomasti yksi viime vuosien hauskimmista näytelmistä, johon ei tunnu kyllästyvän. Mikäli päätät tämän mennä katsomaan, voin vakuuttaa, että iltasi ei mene pieleen.