KOSKENNISKAN KESÄTEATTERI
Käsikirjoitus: Rauli Jokelin & Panu Raipia
Ohjaus: Timo Tirri
Lavastus: Susanna Määttä
Puvustus: Arja Söderlund ja Henny Sintonen
Äänisuunnittelu: Joonas Nummila
Esitystekniikka: Atte Sintonen
Valokuvat: Koskenniskan Kesäteatteri
Näyttämöllä: Annariitta Helenius, Hanne-Mari Sintonen, Kari Rissanen, Jani Sintonen, Timo Salminen, Tanja Ronkainen, Manti Koli, Atte Köngäs, Minna Ropanen
Ensi-ilta: 18.6.2024
Kesto: n. 2 h (sis. väliajan)
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Koskenniskan Kesäteatteri!
+++
(Teksti on transkriptio videostani)
Sisarukset Camilla ja Aurora ovat perineet isältään hautaustoimiston, mutta nyt tilanne alkaa näyttämään synkältä. Ihmisiä ei kuole läheskään tarpeeksi. Ja nekin, jotka kuolevat, eivät muista maksaa laskujaan. Yritys on siis vakavissa ongelmissa ja konkurssin partaalla.
Sisarusten onneksi ovesta yllättäen astelee sisään amerikansuomalainen gangsteri taskut täynnä suuren maailman rahaa. Hän haluaa haudata isänsä kotimaan multiin ja kuluilla ei ole väliä, kunhan kaikki hoidetaan tyylikkäästi ja MAHDOLLISIMMAN matalalla profiililla.
Vaikuttaa siltä, että sisarusten rukouksiin olisi vastattu ja hautaustoimisto olisikin vielä pelastettavissa. Mutta miten käy, kun joukkoon sotketaan viinaan menevä epäkelpo veljenpoika, asialleen omistautunut lemmenkipeä kosija, pari enemmän lihasta kuin aivosoluja omistavaa pikkunilkkiä, sekä vaikkapa gangsterin elämäänsä tyytymätön tyttöystävä? Kaikki ei taida sujua aivan niin suoraviivaisesti, kuin mitä sisarukset toivoisivat. Ennenkuin tuhka pääsee lentämään tuuleen, saattaa palaneen käryä tuntua useammankin hahmon sieraimissa.
Värikkäät hahmot muutenkin ovat ehdottomasti tämän näytelmän suola. Jo pääparivaljakkona hääräävät sisarukset ovat hyvin erilaisia luonteiltaan.
Annariitta Heleniuksen Camilla on heistä se lähtökohtaisesti vakavampi järjen ääni. Helenius esittää rooliaan jämäkästi ja on se tarvittava peruspilari, jonka ympärille koko muu esitys tukeutuu.
Hanne-Mari Sintosen Aurora puolestaan on iloisempi mutta myös naivimpi. Joskin hänen lohkaisuissa saattaa usein löytyä se suurempi viisaus. Sintonen oli roolissaan aivan ihastuttavan höperö. Ja ensi-illassa heittäytyi rooliinsa ehkä vähän enemmän, kuin oli itsekään suunnitellut. Hän nousee ehdottomasti suosikkihahmokseni. Loistavaa työtä.
Kari Rissanen tekee veljenpoika Helmeristä sopivan yhdistelmän rassukkaa ja toisaalta omanarvonsa tuntevaa miestä. Hän käy näytelmän aikana selkeästi vahvimman kasvukäyrän. Jani Sintonen tuo lavalle umpirakastuneen herkän miehen, joka ei anna vuosikausien toistuvien pakkien lannistaa, vaan on valmis tekemään lähes mitä tahansa lempensä ja lemmittynsä vuoksi ja jaksaa sitkeästi uskoa aurinkoisempaan tulevaisuuteen.
Timo Salminen on hyvin perinteinen, lähes kliseinen, amerikkalainen gangsteripomo, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi tuomalla mielipiteensä vakuuttavasti esiin. Tai mikäli se ei yksin auta, niin avitetaan vastapuolen ymmärrystä joko rahalla tai reikäraudalla.
Tanja Ronkaisen Honey nousee toiseksi suosikkihahmokseni. Alkuun elämän suurin ongelma tuntuu olevan huonot kengät ja kuinka hänet on raahattu tällaiseen tuppukylään, josta ei löydä mitään laadukkaita palveluita. Mutta kun vähän pintaa raaputtaa syvemmältä, alkaa esiin kaivautumaan ne todelliset elämää ahdistavat seikat.
Kun Atte Köngäksen ja Minna Ropasen amerikkalaiset gangsterikaksoset eivät suomea puhu eivätkä ymmärrä, he eivät turhia jaarittele vaan antavat pelkän läsnäolonsa puhua puolestaan. Välillä uskottavammin välillä vähemmän. Mutta heidän pientä keskinäistä kisailua taustalla on huvittavaa katsella.
Ja jos näytelmässä on roistoja, niin pitää siinä toki olla myös poliisi. Manti Kolin konstaapeli on se farsseille pakollinen hahmo, joka tulee paikalle kun häntä vähiten kaivattaisiin kyselemään kiperiä kysymyksiä ja aiheuttamaan harmaita hiuksia niin sisaruksille kuin gangstereillekin.
Ainakin näin jo useammankin farssin ja näytelmän nähneenä, mitään järisyttävän yllättäviä juonenkäänteitä käsikirjoittajat Panu Raipia ja Rauli Jokelin tarinaan eivät minusta olleet piilottaneet, vaikka yleisöä pyydetäänkin pitämään näkemiään asioita salaisuutena, ettei tarvitse gangstereiden tulla kyläilemään.
Vaikka mitään elämää suurempaa en kuoleman ympärillä pyörivästä farssista irti saanut, jaksoi se pitää otteessaan ja soljui eteenpäin sujuvasti ja vaivattomasti pudotellen tasaisesti naurunpyrskähdyksiä katsojille. Ohjaaja Timo Tirri on tahdittanut tekstin hyvin lavalle eikä siinä ole mitään suurempia suvantovaiheita, vaan katsojalle riittää koko ajan sopivasti nähtävää. Ja erityisesti musiikkivalinnoista pitää antaa kiitokset.
Kuin tuhka tuuleen on Koskenniskan kesäteatterin versiona sympaattinen ja viihdyttävä kepeä farssi täynnä ihastuttavia, kirjavia hahmoja ja onnistuu naurattamaan varmasti pääsylippuun sijoitetun hinnan arvoisesti. Tästä tuntuivat nauttivan sekä tekijät kuin yleisökin.
About The Author
