VUOHENSAAREN KESÄTEATTERI
Käsikirjoitus ja ohjaus: Alina Kilpinen
Musiikin sävellys ja laulujen opetus: Antti Ainola
Koreografiat: Venla Viisanen
Lavastus: Sanna Leppänen
Puvustus: Jenny Sainio, Marika Hämäläinen
Graafikko: Marcus Lindén, Susanna Karhu
Tuotanto: Mia Kuisma
Kuiskaaja: Pia Poikonen
Kuvat: Anni Arvilahti
Rooleissa: Sanni Suvila-Nuutinen, Marjukka Paajolahti-Halme, Susanna Karhu, Satu Elg, Arto Pasio, Pia Nummila-Väkiparta, Anni Mäenpää, Anna Virtanen, Elina Virtaperko, Saila Rouhiainen, Arska Halme, Sami Virta, Nora Koivunen, Elviira Väyrynen, Minna Laiho, Elina Virtaperko
Ensi-ilta: 6.7.2024
Kesto: n. 3 h (sis. väliajan)
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Vuohensaaren Kesäteatteri!
+++
(Teksti on transkriptio videostani)
Harvoin minulla on sellainen olo, että ei jaksaisi teatteriin lähteä. Mutta nyt olin sairastellut viikon verran ja olin edelleen vähän jälkitaudissa ja väsynyt, joten parin tunnin ajomatka suuntaansa ja siinä välissä kolmen tunnin teatteri ei kovin paljon houkutellut. Mutta koska kyseessä oli Vuohensaaren kesäteatteri, joka on monta hyvää tuotantoa aiempina vuosina tehnyt, ja näytelmänä Kellokosken prinsessa, joka on tarinana mielenkiintoinen, niin tsemppasin itseni liikkeelle.
Kellokosken prinsessahan kertoo tositarinan Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa yli 50 vuoden ajan asuneesta Anna Lappalaisesta joka uskoi vahvasti olevansa Buckinhamin palatsissa syntynyt englantilainen prinsessa. Hänen vanhempansa ja muut sukulaiset ja tuttavat vaihtuivat mielikuvituksellisissa tarinoissa aina vähän päivän mukaan, mutta aina he olivat merkittäviä henkilöitä ja siniverisiä. Ympärilleen hän loi omalla tavallaan positiivista energiaa, johon tarttuivat niin henkilökunta kuin muut potilaatkin.
Näytelmän suuri kysymys onkin, pitääkö meitä kaikkia silti pakata samojen tiukkojen normien mukaiseksi? Ja onko siitä loppuviimein suurta haittaa, vaikka joku elääkin elämänsä prinsessana, jos se tekee hänet onnelliseksi eikä aiheuta vaaraa muille?
Inhimillisyys on näytelmän vahva viesti ja sanoma. Ja se tulee kyllä läpi. Vaikka ympäristö on mikä on, ja aikakauden hoitomenetelmätkään eivät olleet aina ihan parhaimmasta päästä, niin Kellokosken prinsessa on silti alusta loppuun hyvin lämminhenkinen näytelmä. Mukaan mahtuu paljon hauskoja mutta myös koskettavia ja liikuttavia kohtia. Ja mikä tärkeintä, se saa pelkän viihdyttämisen lisäksi myös ajattelemaan, mikä on hyvin toivottava piirre teatterissa.
Kun näytelmä sijoittuu hömppälään, niin sen myötä roolihahmot olivat poikkeuksellisen värikkäitä ja erilaisia. Ja jos oikeat henkilöt eivät riittäneet, niin potilaiden mielikuvitus loi heitä vielä lisää. Ja ne olivatkin Vuohensaaressa näytelmän suola sekä pippuri.
Sanni Suvila-Nuutinen arvovaltansa tuntevana, mutta alamaisiaan kunnioituksella kohtelevana, prinsessana ja Anni Mäenpää hänen hovineitonaan loivat taloon omaa tyylikkyyttään ja loistokkuuttaan. Ehkä silti näytelmän parhaan roolin tekee Satu Elg koko ikänsä omien demoniensa kanssa taistelleena Evana. Jatkuvasti karkaileva Iso-Iita sekä kelloja nielevä ja espanjaan ihastunut Kaarle olivat myös hyviä, mieleen jääviä hahmoja.
Usein fiktiivisiin tarinoihin ylihoitaja kirjoitetaan jonkinlaisen konnan rooliin, mutta Kellokosken prinsessassa Saila Rouhilaisen esittämä ylihoitaja yritti tuoda laitokseen sitä inhimillisyyttä. Hän halusi repiä alas aidat ja käyttää hoitona mm. taideterapiaa. Hän näki ihmiset ihmisinä eikä vain potilaina. Kun taas Sami Virran lääkäri vannoi tieteen ja edityksellisyyden nimeen, joka siihen aikaan valitettavasti tarkoitti sähköshokkeja ja lobotomiaa.
Antti Ainola oli säveltänyt näytelmän musiikit, joihin käsikirjoittaja ja ohjaaja Alina Kilpinen oli luonut tarinaan sopivat sanat. Omaksi suosikikseni nousivat Hoitoja 1 ja 2 kappaleet, jotka olivat lähes hypnoottista ja samaan aikaan tietyllä tavalla… en tiedä onko epämiellyttävää oikea sana, mutta jotenkin ihon alle menevää ja ainakin lavan tapahtumien inhottavuutta vahvistavaa kuunneltavaa.
Puvustus sopi ympäristöön ja aikakauteen erinomaisesti. Sairaalan perusvaaleisiin ja harmaisiin sävyhin verrattuna, prinsessa kirkkaan keltainen puku loi huomattavan kontrastin. Se sekä korosti hienosti prinessan positiivista auraa, kuin myös hänen ylhäisempää asemaansa.
Lavastus oli tällä kertaa poikkeuksellisen pelkistetty. Käytännössä pari katosta ja sairaalasänkyä. Tämä kyllä riitti aivan hyvin, enkä enempää kaivannutkaan. Vuohensaaren paras lavastus kuitenkin aina on lavan takana oleva järvi sekä ympärillä olevat metsät ja kalliot.
Mutta mutta… Teoriassa asiat pitäsi siis olla ihan mallillaan, mutta jotenkin tämä vaan nyt ei oikein minuun kolissut millään tavalla. Näytelmä ei saanut pidettyä minuna otteessaan, vaan moneen kertaan sain itseni kiinni siitä kuinka ajatukseni oli lähtenyt harhailemaan jonnekin. Sanoin aiemmin, että on hyvä asia että näytelmä saa ajattelemaan, mutta olisi kiva, jos se tapahtuisi pääasiassa vasta esityksen jälkeen, eikä sen aikana.
Liki kolmen tunnin kestokin oli sen verran paljon, että lopulta väsymykseni alkoi painamaan niin merkittävästi, että toivoin vain loppukumarrusten tulevan pian ja pääseväni kohta kotiin. Aloin jo pelkäämään, jaksanko ajaa turvallisesti perille saakka. Onneksi jaksoin.
Tarinaahan Lappalaisen elämästä riittäisi kerrottavaksi vaikka kuinka moneksi tunniksi, mutta ehkä tätä olisi voinut vähän tiivistää. Muunmuassa prinsessan Ruotsin matka jäi jotenkin täysin muusta tarinasta irtonaiseksi haahuiluksi, joka ei varsinaista tarinaa edistänyt juuri mitenkään. Katsoja oli pitkään hämillään,
eikä oikein tiennyt, oliko prinsessa karannut matkalle vai oliko hänelle se luvan kanssa suotu. Näytelmässä löytyi myös muutama muukin kohtaus, joiden syyn ja olemassaolon perusteet pääasiassa kyllä ymmärsin, mutta ne tulevat katsojalle vähän omituisesti puun takaa tai muuten ontuen, eikä esitys siten aina soljunut sujuvasti eteenpäin.
Ja kolmantena, en tiedä voiko sanoa häiritsevänä, mutta ainakin huomiomanani asiana, oli joidenkin hahmojen yksiulotteisuus, joka jotenkin erityisesti korostui, kun lavalla oli niin paljon pirskahtelevia persoonia. Toisaalta ehkä ne myös tavallaan sitten myös korostivat potilainen kirjavuutta, kun oli tietynlaista harmautta vertailukohtana.
En osaa varmaksi sanoa, oliko vika tällä kertaa enemmän lähettävässä vai vastaanottavassa päässä, mutta ainakin kyseisenä iltana tuntui siltä, että hyvistä lähtökohdista huolimatta moni asia jäi vähän puolitiehen ja minä en valitettavasti saanut tästä prinsessassa oikein mitään irti.
Poistuvan yleisön puheensorinan perusteella he olivat nauttineet näkemästään paljon minua enemmän.
About The Author
