THE FULL MONTY – Tappiin asti

MIINAN MONTTU

The Full Monty – Tappiin asti perustuu vuonna 1997 ilmestyneeseen elokuvaan, mutta moni muistaa sen ennen kaikkea väärästä syystä. Nimen kuullessaan useimmat ajattelevat joukkoa miehiä riisumassa vaatteitaan yleisön edessä. Se on toki osa kokonaisuutta, mutta samalla sen näkyvin harhautus. Oikeasti esitys kertoo aivan muusta.

Se kertoo ihmisistä, jotka ovat joutuneet tilanteeseen, jossa elämä ei enää kulje eteenpäin niin kuin pitäisi. Työttömyys, epäonnistumisen tunne, itsetunnon rapautuminen ja pelko tulevaisuudesta ovat teemoja, jotka ovat yhtä ajankohtaisia nyt kuin alkuperäisen elokuvan ilmestyessä lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Juuri siksi tarina toimii edelleen.

Gaz (Henkka Västilä) ja Dave (Jyrki Ylätalo) ovat parhaat kaverukset, jotka tehtaan sulkemisen vuoksi ovat joutuneet työttömiksi ja etsivät elämäänsä uutta suuntaa. Gazin kohdalla rahapula konkretisoituu hyvinkin karulla tavalla, sillä rästiin jääneiden elatusmaksujen vuoksi tapaamisoikeus hänen poikansa Nathanin (Hugo Esselström) kanssa on vaakalaudalla. Pikkurikoksilla hankitut taskurahat eivät riitä pitkälle, joten ratkaisua tarvitaan nopeasti. Kun paikkakunnalle saapuu Chippendales-ryhmä ja naiset jonottavat innokkaina lippuja, Gaz saa ajatuksen, joka kuulostaa yhtä aikaa epätoivoiselta ja nerokkaalta.

Näyttämöllä The Full Monty rakentuu ennen kaikkea henkilöhahmojensa varaan. Katsojan eteen ei marssiteta mitään supersankareita eikä täydellisiä menestyjiä. Päinvastoin. Hahmot ovat tavallisia ihmisiä kaikkine epävarmuuksineen, virheineen ja kummallisuuksineen. Juuri siinä piilee esityksen suurin vahvuus. Heihin on helppo samaistua, vaikka oma elämäntilanne olisi täysin erilainen.

Komedian ja draaman välinen tasapaino on onnistunut. Huumori syntyy luontevasti tilanteista ja henkilöhahmojen välisestä kemiasta eikä tunnu koskaan väkisin rakennetulta. Samalla vaikeita aiheita käsitellään rehellisesti. Työttömyys ei jää pelkäksi juonelliseksi lähtökohdaksi, vaan näkyy ihmissuhteissa, identiteetissä ja tavassa, jolla ihmiset katsovat itseään peilistä. Taloudellisia huolia raskaammaksi muodostuu tunne siitä, ettei enää ole tarpeellinen.

Raskaat teemat eivät kuitenkaan tee kokonaisuudesta synkkää. Päinvastoin, tunnelma säilyy lämpimänä ja toiveikkaana. Vaikka miehet joutuvat kohtaamaan nolostumisia, epäonnistumisia ja omat pelkonsa, heidän välilleen rakentuu yhteisö. Kummalinen ja hyvin erilaisista lähtökohdista kasautunut yhteisö, mutta yhteisö kuitenkin. Ja ennenkaikkea yhteisö, jossa kukaan ei jää yksin. Ystävyys kantaa silloin, kun usko omaan itseensä alkaa horjua. Loppuhuipennuksen voima ei synny vaatteiden vähyydestä vaan siitä, mitä niiden riisuminen symboloi. Kyse on häpeästä luopumisesta ja rohkeudesta hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.

The Full Monty – Tappiin asti on Sanna Saarelan kymmenes ohjaus Miinan monttuun ja tämän teoksen kautta hän onnistuu muistuttamaan siitä, miten tärkeää teatterissa on yhteinen kokemus. Katsomossa syntyy tunne, että yleisö elää tarinaa yhdessä hahmojen kanssa. Nauru tarttuu riviltä toiselle, mutta niin tekevät myös liikuttavat hetket. Ja kun näyttelijöille tulee eteen se odotettu hetki mennä tappiin asti, se ei varmastikaan ole mikään helppo paikka. Mutta siinäkin kohtaa yleisö on tukena ja turvana, ei pelottavana mörkönä. Suurten kannustusten saattelemana miehet saivat paljastaa tavallisten suomalaisten miesten kehonsa, puutteineen kaikkineen. Ja suosionosoitusten ja riemunhuutojen lisäksi lentivät lavalle jopa yhdet punaiset naisten pikkuhousutkin. Parhaimmillaan teatteri saa ihmiset tuntemaan samaan aikaan samoja asioita, ja tässä esityksessä sellaisia hetkiä on useita.

Lopulta The Full Monty on paljon enemmän kuin komedia miesstrippariryhmästä. Se on kertomus ihmisarvosta, ystävyydestä ja siitä, miten vaikeissakin tilanteissa voi löytää uuden suunnan. Sen huumori toimii, koska sen alla on aitoa tunnetta. Ja sen tunteet toimivat, koska niiden vastapainona on huumori. Kun esitys päättyy, mieleen ei jää kysymys siitä, kuinka paljon vaatteita lopulta riisuttiin. Mieleen jäävät ihmiset. Se on ehkä suurin kohteliaisuus, jonka tällaiselle tarinalle voi antaa. The Full Monty onnistuu siinä, missä moni komedia epäonnistuu. Se saa nauramaan, mutta antaa samalla syyn välittää. Juuri siinä piilee esityksen tärkein viesti: täydellisyyttä ei tarvita, jotta voisi olla arvokas.