VUOHENSAAREN KESÄTEATTERI
Käsikirjoitus: Philip LaZebnik
Sävellys ja sanoitus: Stephen Schwartz
Ohjaus ja suomennos: Peter Nyberg
Musiikin johto: Roope Pelo
Koreografia: Venla Viisanen
Lavastuksen suunnittelu: Timo A. Aalto
Pukusuunnittelu: Marjo Haapasalo
Äänisuunnittelu: Jouni Lehtonen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu: Alisa Oksanen
Tuotanto ja viestintä: Susanna Karhu
Ohjaajan assistentti: Kris Mäki
Tanssikapteeni: Aisla Haapamaa
Esitysteknikot: Matias Kuisma, Hele Suvanne
Laulujen taustanauhat: Music Theatre International / MTI Player
Lavastuksen valmistus: Jerry Alajoki, Timo A. Aalto, Jose Leino, Sofie Aalto, Juliet Aalto, Tanja Aalto
Pukujen valmistus: Marjo Haapasalo, Maria Sulonen, Vilma Vaara
Pukuhuolto: Vilma Vaara
Naamioinnin ja kampausten huollot: Mia Czakan
Tarpeisto ja naamioiden valmistus: Peter Nyberg, Kris Mäki
Tarpeiston huolto: Kris Mäki
Heprean kielen ääntämisopetus: Manna Kabanova
Kauhuliikekielen koordinaattori: Helmi Oja
Valokuvat: Peter Linden, Frans Rinne
Graafikot: Emma Brandt, Pasi Vainonen
Traileri: Tommi Lindgren
Markkinointi: Johanna Kuusenoja, Anni Mäenpää ja näyttelijöistä koottu someryhmä
Myynti: Pia Nummila-Väkiparta, Teatterin vapaaehtoiset
Kesätyöntekijät: Vilja Leppäsilta, Maija Härkönen, Ida-Sofia Inkinen, Isla Malvgren, Mico Holmström
Käsiohjelman toimitus: Susanna Karhu, Johanna Kuusenoja, Peter Nyberg
Rooleissa: Jerry Sarlin, Maunu Toivari, Maria Ahmed, Taru Siljander, Esa Lehtinen, Miia Vaajanen, Kari Rantanen, Pasi Nikula, Manna Kabanova, Riku Ekman, Vilma Itäsalmi, Ava Forsman / Eedla Höglund, Aatos Höglund / Tuukka Sonkki, Klaara Höglund / Emmi Karhulahti
Ensamble: Pinja Aalto, Niina Candelin, Laura Flemming, Aisla Haapamaa, Heimo Heikkonen, Mandi Hyttinen, Hannu Lukkarinen, Janne Lumme, Anni Mäenpää, Pyry Pajunen, Selina Pietilä, Tiitus Pietilä, Senja Poikonen, Teppo Rantanen, Emiel Riiko, Nea Sarlin, Kalle Tuomela
Suomen kantaesitys: 4.7.2026
Kesto: n. 2 h 50 min (sis. väliajan)
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Vuohensaaren Kesäteatteri!
+++
Varsinais-Suomen juomavedessä lienee jotain poikkeuksellista, sillä sen suunnan kesäteatterit ovat päättäneet tavoitella kuuta taivaalta ja tuoda suuren kokoluokan musikaaleja suomalaiseen kesäteatteriin. Turussa Samppalinnan kesäteatterissä pyörii parhaillaan Disneyn piirrettyyn perustuva Notre Damen kellonsoittaja ja nyt Salon Teatteri tarttuu Vuohensaaren kesäteatterissa tehtävään, joka tuntuu ensikuulemalta lähes mahdottomalta suomalaisen kesäteatterin resursseilla. Broadway- ja West End -mittakaavaan rakennettu Egyptin prinssi on kuitenkin tuotu näyttämölle rohkeasti, kekseliäästi ja ennen kaikkea suurella sydämellä. Lopputulos osoittaa, ettei vaikuttava musikaali synny yksin valtavasta budjetista, vaan yhteisestä näkemyksestä ja uskalluksesta unelmoida tarpeeksi isosti.
Tarinan keskiössä ovat veljinä kasvaneet Mooses (Jerry Sarlin) ja Ramses (Maunu Toivari). Lapsuuden huolettomuus vaihtuu vastuuseen ja vastakkainasetteluun, kun toinen valmistautuu hallitsemaan Egyptiä ja toinen joutuu kohtaamaan todellisen syntyperänsä. Egyptin prinssi ei olekaan vain kertomus Mooseksen tehtävästä vapauttaa heprealaiset orjuudesta. Se on myös traaginen tarina veljeksistä, joita rakkaus yhdistää mutta velvollisuus repii erilleen.
Salon Teatterin päätös toteuttaa teos Vuohensaaressa onkin jo itsessään kunnianhimoinen kulttuuriteko. Kyseessä on musikaalin Suomen kantaesitys ja samalla Salon Teatterin 65-vuotista taivalta juhlistava tuotanto. Philip LaZebnikin käsikirjoittama teos pohjautuu DreamWorksin vuonna 1998 valmistuneeseen animaatioelokuvaan ja Raamatun Exodus-kertomukseen. Egyptin prinssi ei ole lähtökohtaisesti helpoin mahdollinen teos kesäteatterissa toteutettavaksi. Tarina liikkuu palatseissa, erämaassa ja orjatyömailla, kuljettaa näyttämölle kansanjoukkoja, vitsauksia ja yliluonnollisia tapahtumia sekä huipentuu meren jakautumiseen. Musiikkikin vaatii esittäjiltään paljon. Stephen Schwartzin sävellykset ovat suuria, dramaattisia ja elokuvallisia.
Vuohensaaren esityksen ensimmäinen suuri onnistuminen on Peter Nybergin suomennos. Musikaalin kääntäminen ei ole pelkkää sanojen vaihtamista kielestä toiseen. Tekstin on välitettävä alkuperäinen merkitys, istuttava musiikin rytmiin ja oltava näyttelijälle luontevaa laulettavaa. Samalla laulujen on kuulostettava siltä, että ne on tarkoitettu esitettäväksi juuri suomeksi. Nybergin suomennoksessa kieli virtaa vaivattomasti. Sanoitukset eivät tunnu väkisin musiikin päälle asetetuilta, vaan ne tukevat sävellysten tunnetta ja tarinan etenemistä. Myös kertomuksen suuret teemat – vapaus, valta, usko, vastuu ja oman identiteetin löytäminen – välittyvät selkeästi. Suomennos tekee tutusta tarinasta läheisen ilman, että sen arvokkuus tai eeppisyys katoaa. Tämän kannalta oli hieman sääli, että ainakin minun esityksessä äänissä oli jotain ongelmaa ja välillä laulujen sanoista oli vaikea saada selvää.
Suuren tarinan keskellä tärkeäksi nousee Mooseksen ja Ramseksen välinen suhde. Päärooleissa nähtävät Jerry Sarlin ja Maunu Toivari kantavat kertomuksen ydinkonfliktia: kuinka rakkaasta veljestä tulee vastustaja, vaikka kumpikaan ei oikeastaan haluaisi luopua yhteisestä menneisyydestä. Egyptin prinssin kiinnostavuus syntyy siitä, ettei Ramses ole yksiselitteinen pahantekijä eikä Mooses erehtymätön sankari. Molemmat ovat olosuhteidensa, kasvatuksensa ja heille asetettujen odotusten muovaamia. Toinen yrittää täyttää isänsä jättämät saappaat, toinen löytää oman paikkansa maailmassa. Kun heidän tavoitteensa muuttuvat yhteensovittamattomiksi, tarina saa inhimillisen tragediansa.
Kaikkein voimakkaimmillaan Vuohensaaren Egyptin prinssi on silloin, kun näyttämö täyttyy ihmisistä. Noin kymmenen näyttelijän ja parinkymmenen hengen ensembleryhmä luo tuotannolle mittakaavan, jota ilman tämä musikaali ei voisi toimia. Joukkokohtauksissa näyttämöllä ei vain seisota täyttämässä tyhjää tilaa, vaan jokainen esiintyjä on osa elävää maailmaa. Orjien raskas työ, palatsin loisto ja kansan liike kohti vapautta rakentuvat ihmisjoukon kautta.
Venla Viisasen koreografia käyttää suurta esiintyjäryhmää taitavasti. Liike on näyttävää, mutta sillä on myös dramaturginen tehtävä. Se kertoo vallasta, sorrosta, pelosta ja toivosta. Joukon muodostamat kuviot vaihtuvat hallituiksi kaaoksiksi ja takaisin tarkasti rytmitetyiksi kokonaisuuksiksi. Parhaissa kohtauksissa näyttämön rajat tuntuvat hetkeksi katoavan kokonaan. Juuri näissä hetkissä esitys lähestyy Broadway-musikaalin tuntua. Ei jäljittelemällä suurten teattereiden teknisiä ratkaisuja, vaan löytämällä omat keinonsa luoda suuruutta. Kesäteatterin resurssit eivät mahdollista kaikkea sitä, mitä elokuvassa tai miljoonatuotannossa voidaan tehdä, mutta Vuohensaaressa rajoitukset on muutettu luovuudeksi.
Timo A. Aallon lavastus luo tapahtumille selkeän ja muunneltavan ympäristön. Vuohensaaressa ei ole koskaan ollut tapana rakentaa massiivisia lavasteita, eikä niitä ole tälläkään kertaa. Mutta muutama laatikko ja levy eri tavalla aseteltuna taipuu temppelistä toriksi tai vaikkapa jokiveneeksi. Jännityksellä odotin kuinka Punaisen meren jakautuminen on pystytty toteuttamaan. Ja kyllä sekin onnistuttiin tekemään. Vielä kun taivaalla väijynyt ukkoskuuro olisi osunut samaan kohtaan… Marjo Haapasalon puvustus puolestaan auttaa erottamaan palatsin maailman, orjuutetun kansan ja tarinan eri vaiheet toisistaan. Kokonaisuus ei tavoittele historiallista dokumenttia, vaan tunnistettavaa ja teatterillisesti toimivaa Egyptiä.
Esitys on suuri ja pitkä, ja sen mittakaava vaatii katsojalta keskittymistä. Tarinassa kuljetaan nopeasti henkilökohtaisesta kriisistä koko kansan kohtaloon ja intiimistä veljesdraamasta valtaviin musiikkinumeroihin. Aivan jokainen tunnetila ei ehdi syventyä ennen seuraavaa näyttävää kohtausta. Silti kokonaisuus pysyy Peter Nybergin ohjauksessa koossa. Ohjauksen vahvuus on selkeä suunta: näyttämöllä tiedetään koko ajan, mitä tarinaa ollaan kertomassa. Suuret kohtaukset eivät ole irrallisia tehonumeroita, vaan ne vievät tapahtumia eteenpäin ja kasvattavat panoksia kohti väistämätöntä yhteenottoa.
Erityisen hienoa tuotannossa on sen pelottomuus. Egyptin prinssi olisi helppo jättää tekemättä, koska se vaikuttaa liian suurelta, liian vaativalta ja liian tekniseltä. Salon Teatteri ei kuitenkaan ole lähtenyt pienentämään teosta anteeksipyydellen. Se on kysynyt, miten tämä voidaan toteuttaa juuri täällä ja juuri näillä ihmisillä. Vastaus löytyy lavalta. Se löytyy joukkokohtausten energiasta, koreografian voimasta ja koko työryhmän sitoutumisesta. Katsoja ei näe pelkästään valmista esitystä, vaan aistii myös sen valtavan työn ja yhteisen tahdon, jota näin suuren musikaalin toteuttaminen vaatii. Salon Teatteri osoittaa, että Broadway-kokoluokan musikaalia ei tarvitse tehdä Broadwayn resursseilla, jotta se voisi tuntua suurelta. Tarvitaan näkemystä, sitoutunut työryhmä ja uskallusta tarttua mahdottomalta vaikuttavaan tehtävään.
Egyptin prinssi on enemmän kuin yhden kesän suurmusikaali. Se on kunnianhimoinen voimannäyttö ja muistutus siitä, mitä harrastajateatterissa voidaan saada aikaan, kun rimaa ei aseteta valmiiksi liian alas.
