Musta sydän

TAMPEREEN TEATTERI

Käsikirjoitus: Ilkka remes
Ohjaus: Tommi Auvinen
Päärooleissa: Mari Turunen, Tom Lindholm, Elina Rintala, Mari Posti, Matti Hakulinen, Pia Piltz, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Martti Manninen, Kirsimarja Järvinen
Kuvat: Harri Hinkka
Ensi-ilta: 4.1.2018
www.tampereenteatteri.fi

“Koko elämänsä vääryyttä kokenut Erja Kallio suunnittelee täydellisen rikoksen. Hän sieppaa kansainvälistyvän pörssiyhtiön pääjohtajan tämän Espoon-kodista. Miljoonien lunnasvaatimuksiin suostutaan, mutta Erja ei ota lunnaita vastaan.
Kysymys on paljon suuremmasta.”
~Tampereen Teatteri~

Musta sydän oli minulle yksi tämän esityskauden “must see” juttuja. Ilkka Remeksen kirjoja lukiessani olen nähnyt usein tekstin elokuvana päässäni ja ihmetellyt, miksei niistä ole elokuvia tehty. No teatteri voisi olla sitten seuraavaksi paras vaihtoehto varsinkin, kun teksti on Remeksen toimesta teatterilavaa varten kirjoitettu. Lähtökohta kuulostaa herkulliselta. Katkera nainen, täydellinen rikos, kätketty motiivi.

Erja Kallio (Mari Turunen) on päättänyt kidnapata espoolaisen pääjohtajan Antti Salomaan (Matti Hakulinen) ja vaatia hänestä lunnaat. Lunnaat toimitetaan, mutta Erja ei niitä noudakaan. Miksi? Mikä onkaan Erjan oikea motiivi kidnappaukselle? Sen sijaan alkaa kissa ja hiiri leikki Erjan ja poliisien välillä, joiden joukossa varsinkin rikospsykologi Pesonen (Tom Lindholm) mittelee Erjan kanssa kumpi heistä onkaan lopulta älykkäämpi ja nokkelampi. Vähitellen juonesta kuoriutuu uusia kerroksia ja henkilöiden polut kietoutuvat toisiinsa erilaisin tavoin. Miten Erjan pyörätuolissa oleva äiti (Mari Posti) liittyy asiaan? Entä sisko (Elina Rintala)?

Pääosissa Turunen ja varsinkin Lindholm viinaan menevänä rikospsykologina olivat hyviä. Muiden tehtäväksi jäi lähinnä antaa tukea pääparille.

Lavasteena oli pyörivä “puikula”, joka yritti vaihtua Ruotsin laivasta, poliisiasemaksi ja ökykodiksi ja kaikeksi muuksikin maan ja taivaan välillä. Vaikka vähällä saa usein teatterissa paljon aikaan, niin nyt lavastukseen olisi voinut panostaa hieman enemmän. Näyttämön vierellä oleviin televisioihin välillä tuleva digiaction loi tunnelmaa ja Ruotsin laivalle rynnäkön tekevä karhuryhmä oli ihan näyttävä, mutta aivan liian lyhyt hetki nostaakseen tuotantoarvojen arvosanaa.

Lähtökohdistaan ja ideastaan huolimatta juoni ei valitettavasti kuitenkaan ollut jännittävä, ihmisten kohtalot eivät kiinnostaneet, paljastuneet salaisuudet eivät hätkähdyttäneet ja ennenkaikkea loppu oli epäuskottava. Yhdestä odotetummista esityksistä tulikin minulle yksi suurimmista pettymyksistä. Ehkä juuri siksi, että odotin niin paljon.