Teksti: Paul Slade Smith
Käännös: Pekka Kesälahti
Sovitus – Sari Siikander, Emilia Sinisalo
Ohjaus: Sari Siikander
Rooleissa: Mikko Nousiainen, Mari Turunen, Emilia Sinisalo, Sauli Suonpää, Dennis Nylund, Linda Wiklund ja Tuomas Uusitalo
Ensi-ilta: 11.6.2026
+++
Hotellihuone. Tai oikeastaan kaksi hotellihuonetta. Poliisit. Pormestari. Kirjanpitäjä. Piilokamera. Salamurhaaja. Rahaa. Väärinkäsityksiä. Ja ovia. Paljon ovia.
Siinähän sitä jo melkein ollaan.
Paul Slade Smithin kirjoittama Kaikkien aikojen farssi on juuri sitä, mitä nimi lupaa. Farssi. Ei mikään hiljainen ihmissuhdedraama, jossa ihmiset katsovat ikkunasta ulos ja pohtivat elämän tarkoitusta. Ei myöskään sellainen komedia, jossa vitsit on piilotettu rivien väliin niin syvälle, että niitä pitää kaivaa väliajalla ohjelmalehtisen kanssa.
Tämä on farssi, jossa ovet käyvät, ihmiset ymmärtävät kaiken väärin, housut eivät aina pysy siellä missä pitäisi ja jokainen järkevältä kuulostava suunnitelma muuttuu noin kolmessakymmenessä sekunnissa täydelliseksi katastrofiksi.
Ja sehän on tietysti juuri tarkoituskin.
Lähtökohta on varsin yksinkertainen. Kaksi poliisia on motellissa suorittamassa salaista operaatiota. Tarkoituksena olisi saada kiinni korruptiosta epäilty kaupunginjohtaja, jonka pitäisi tavata samassa motellihuoneessa kirjanpitäjänsä. Toiseen huoneeseen on viritetty valvontalaitteisto, jonka avulla poliisit seuraavat tilannetta.
Kuulostaa paperilla ihan pätevältä suunnitelmalta.
Mutta koska kyseessä on farssi, ei mikään tietenkään voi mennä niin kuin Strömsössä. Tai edes sinne päinkään.
Piilokamera näyttää vain sen, mitä kamera sattuu näyttämään. Ihmiset ovat väärissä huoneissa väärään aikaan. Joku tietää liikaa, joku liian vähän ja joku on jo ehtinyt päätellä kaiken aivan pieleen. Sitten mukaan tulee vielä savolainen palkkamurhaaja, jonka puheesta ei tahdo saada selvää kukaan. Eikä siinä vaiheessa oikeastaan enää ole mitään väliä, kuka on poliisi, kuka rikollinen, kuka todistaja ja kuka muuten vain aivan liian syvällä sopassa.
Näytelmän paras oivallus on juuri tämä kahden huoneen systeemi. Farssissa pitää olla ovia. Se on lähes luonnonlaki. Mutta tässä ne eivät ole vain koristeita tai kulkureittejä, vaan koko komedian moottori. Yksi menee ovesta sisään, toinen tulee toisesta ulos, kolmas piiloutuu, neljäs kuulee vain puolikkaan keskustelun ja viides tekee siitä välittömästi aivan väärän johtopäätöksen.
Ja taas mennään.
Ensimmäinen puoliaika rakentaa tilanteen yllättävän rauhallisesti. Siis farssiksi rauhallisesti. Hahmot esitellään, hotellihuoneiden logiikka tehdään selväksi ja katsojalle annetaan aikaa ymmärtää, ketä pitäisi epäillä ja mistä. Tässä kohtaa voi jopa hetken kuvitella, että tämähän pysyy vielä ihan hyvin kasassa.
Ei pysy.
Toisella puoliajalla vauhti kiihtyy kunnolla ja farssikone alkaa jauhaa täydellä teholla. Juoni menee koko ajan älyttömämmäksi, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla, että se vain hajoaisi käsiin. Farssissa on minusta aina tärkeää, että vaikka tapahtumat ovat kuinka järjettömiä, niiden pitää silti noudattaa omaa sisäistä logiikkaansa. Tässä se toimii. Hölmöily ei tunnu sattumanvaraiselta, vaan tilanteet kasvavat edellisistä virheistä.
Ja niitähän riittää.
Hahmot ovat juuri sopivan yksinkertaisia tähän tarkoitukseen. Heissä ei ole mitään erityisen syvällistä, mutta ei tarvitsekaan olla. Tämä ei ole näytelmä, jossa kaivataan kolmen sivun mittaista taustatarinaa siitä, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Riittää, että yhdellä on liikaa intoa ja liian vähän taitoa. Toisella on salaisuus. Kolmas yrittää pelastaa nahkansa. Neljäs on väärässä paikassa. Viides on vaarallinen, mutta samalla niin överi, ettei häntä oikein osaa pelätäkään.
Erityisesti poliisien (Linda Wiklund ja Sauli Suonpää) asetelma on herkullinen. Heidän pitäisi olla tilanteen hallitsijoita, mutta käytännössä he ovat usein kaikkein eniten pihalla. Se on aina hyvä lähtökohta komedialle. Ammattilaiset, jotka eivät oikein hallitse ammattiaan. Tai ainakaan juuri tätä työtehtävää. Onhan siinä jotain lohdullistakin meille kaikille, jotka olemme joskus yrittäneet vaikuttaa päteviltä tilanteessa, jossa sisäinen paniikki on jo ajat sitten lähtenyt laukalle.
Kirjanpitäjän (Emilia Sinisalo) hahmo tuo mukaan vähän tavallisen ihmisen näkökulmaa. Hän ei ole mikään farssihirviö, vaan ihminen, joka joutuu tilanteeseen, jossa jokainen seuraava ratkaisu on huonompi kuin edellinen. Kaupunginjohtaja (Tuomas Uusitalo) taas on sopivan höpsö vallankäyttäjä. Jo lähes Fingerporimainen hahmo. Ei mikään suuri pahuuden ruumiillistuma, vaan pikemminkin sellainen henkilö, jonka olemassaolo itsessään aiheuttaa ongelmia.
Mikko Nousiainen on aivan loistava jämäkkänä kaupunginjohtajan turvamiehenä, jonka maailma murenee yllättävän nopeasti tapahtumien edetessä ja karatessa käsistä. Mari Turunen puolestaan esittää kaupunginjohtajan vaimoa, joka etsii, kadottaa, löytää ja kadottaa miehensä aina uudelleen. Hän tuntuu itsekin olevan vähän eksyksissä ja vain väärissä paikoissa väärään aikaan.
Ja sitten on vielä sokerina pohjalla, vai pitäisikö sanoa muikkuna kalakukossa, Dennis Nylund. Kallaveden kauhu. Savolainen palkkamurhaaja kansallispukuineen ja murretta viäntävine puhetyyleineen on juuri sellainen hahmo, joka voi helposti mennä aivan liikaa överiksi. Toisaalta koko näytelmä on jo valmiiksi menossa sinne suuntaan, joten ehkä hän vain ottaa muut kiinni ja juoksee sitten kaikkien ohi. Ihan konseptina tämä oli jotain sellaista, mitä teatterin lavalla tuskin on ennen koettu. Ievan polkan tahtiin tehtävät hirveät verityöt oli jotain mitä ainakaan minä en odottanut näkeväni. Eivätkä ne tapahtuneet äppyt tipput hilijalleen.
Huumori on paikoin hyvinkin perinteistä. On väärinkäsityksiä, piilottelua, nolostumista, hätävalheita ja fyysistä kohellusta. Mitään kovin uutta ja mullistavaa Kaikkien aikojen farssi ei lajityyppiin tuo. Mutta aina ei tarvitsekaan. Jos resepti on vanha, mutta kakku nousee, niin miksi valittaa vain siksi, että jauhot on keksitty ennenkin. Ja vaikka käsikirjoitus ei siis ehkä ole keskimääräistä farssia kummoisempi, niin viimeistään erinomaiset näyttelijät nostavat tämän omalla osaamisellaan ylös keskinkertaisuuden suosta aivan uudelle tasolle.
Toki tällainen näytelmä on myös todella riippuvainen rytmistä. Paperilla moni vitsi voi näyttää aika ohuelta. Lavalla taas pieni viive, väärä katse, liian nopeasti avattu ovi tai sekunnin liian myöhään tajuttu tilanne voi tehdä siitä huomattavasti hauskemman. Farssi on vaikea laji juuri siksi, että sen pitää näyttää kevyeltä, vaikka todellisuudessa kaiken täytyy olla todella tarkasti ajoitettua.
Näytelmän heikkous on ehkä siinä, ettei se varsinaisesti jää kummittelemaan mieleen. Tästä ei poistu katsomosta ajatellen, että nyt ymmärrän ihmisyyttä aivan uudella tavalla. Mutta ei kai kukaan sellaista tältä odotakaan. Tämä on enemmän sellainen ilta, jossa saa luvan kanssa nauraa typerille tilanteille ja katsoa, kun aikuiset ihmiset tekevät toinen toistaan huonompia päätöksiä.
Ja välillä se on oikein terveellistä.
Kaikkien aikojen farssi ei ehkä ole kaikkien aikojen farssi, vaikka nimi niin rohkeasti väittääkin. Mutta se on kelpo farssi. Sellainen perinteinen, hyväntuulinen ja sopivan päätön komedia, joka tietää mitä tekee ja tekee sen varsin tehokkaasti. Se ei yritä olla enempää kuin on, ja juuri siksi se toimii.
Jos farssit ovat sinulle jo lähtökohtaisesti kauhistus, ei tämä todennäköisesti käännytä. Ovia paiskotaan, ihmiset huutavat ja järki on välillä hyvin kaukana. Mutta jos kaipaat kevyttä, vauhdikasta ja mutkatonta teatteri-iltaa, jossa ei tarvitse otsa rypyssä tulkita symboliikkaa, niin kyllä tämän parissa viihtyy.
