SAMPPALINNAN KESÄTEATTERI
www.samppalinnanteatteri.fi
Teoksen esittely
Käsikirjoitus: Ivan Menchell
Sanat: Don Black
Musiikki: Frank Wildhorn
Ohjaus ja suomennos: Jukka Nylund
Kapellimestari: Ville Myllykoski
Koreografia: Chris Whittaker
Lavastus: Mika Haaranen
Pukusuunnittelu: Heidi Wikar
Naamioinnin suunnittelu: Aki-Matti Kallio
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
Rooleissa: Karlo Haapiainen, Marketta Tikkanen, Maria Lund, Jonas Saari, Miko Helppi, Aleksi Aromaa, Tiina Peltonen, Mikael Haavisto, Pekka Hiltunen, Saara Östman, Tinja Taipale, Petja Pulkkinen, Ella Vähäpassi, Katariina Särkijärvi, Iina-Emilia Sokka/Ethel Ånäs, Viljami Nurmi/Ralf Nyberg
Muusikot: Kasper Haikonen / Samuli Nieminen, Essi Putkonen / Tero Pajunen, Kalle Rinne / Juuli Kaukinen, Azra Topcu / Pirkka Isotalo, Taneli Korpinen / Anssi Sopanen
Ensi-ilta: 19.6.2024
Kesto: n 2 h 40 min (sis. väliaika)
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Samppalinnan Kesäteatteri!
+++
(Teksti on transkriptio videostani)
Bonnie ja Clyde
Onkohan kliseistä sanoa heidän olleen rikollismaailman Romeo ja Julia? Joka tapauksessa he olivat kaksi erilaisista lähtökohdista tulevaa, mutta samanlaiseen ympäristöön ajautunutta sielua, jotka löytävät toisensa. Eikä heitä sen jälkeen erottanut mikään. Edes kuolema.
Heidän traaginen perustarina lienee lähes kaikille jollain tasolla tuttu. Itse asiassa kun keskustelimme asiasta seuralaiseni kanssa ennen näytöstä, niin mietin, olenko loppuviimein koskaan missään heidän koko tarinaansa tutustunut. Mutta silti minäkin sen peruslinjoiltaan tiesin. En muistanut, että olisin nähnyt elokuvaa tai lukenut kirjaa tai katsonut dokumenttia, mutta silti he olivat tuttu parivaljakko. Se kertonee jotain heidän legendaarisesta maineestaan.
Toki heidän populaarikulttuurissa elävä maineensa on aika paljon romanttisempi ja siloitellumpi, kuin mikä oikea totuus oli. Vaikka he nousivatkin muutamaksi vuodeksi etusivun tähdiksi ja koko amerikan seuraamaksi parivaljakoksi. Olivat he kuitenkin ryöstäjiä ja murhaajia. Jopa hyvin kylmäverisiä sellaisia.
Myös Samppalinnan kesäteatterin Bonnie ja Clyde piirtää heistä tämän romanttisemman ja jopa hyväsydämmisemmän kuvan. Mikä on täysin ymmärrettävää, sillä vaikka tässäkin toimintaa löytyy, tuskin kesäteatteriyleisö haluaisi nähdä heidän elämäntarinaansa täysin totuudenmukaisen raadollisena ja verisenä.
Elämme siis Yhdysvaltain 1930 luvun alun suurta lama-aikaa, jonka seurauksena valtava määrä amerikkalaisia eli työttömyydessä ja totaalisessa köyhyydessä. Bonnien isä on juuri kuollut ja hän on äitinsä kanssa joutunut muuttamaan West Dallasiin sukulaistensa luokse. Ja myöhemmin Bonnie onnistuu saamaan työpaikan paikallisen pikkukahvilan tarjoilijana. Hänellä on taiteellinen mieli, joka kirjoittaa runoja ja haaveilee näyttelijättären urasta ja estraadien kirkkaista valoista.
Mutta Clyde on eri maata. Kun yleisesti töitä ei ole tarjolla, niin moni mies joutuu elättämään itseään ja perhettään pikkurikoksilla. Clyde ei kuitenkaan ole rikollinen vain pakon edestä, vaan ihailee Al Caponen kaltaisia rikollispomoja ja on jo pienestä pitäen ollut veljensä kanssa vaikeuksissa lain kanssa. Joten hänen kohtalonsa on käytännössä kiveen hakattu eikä rehellinen päivätyö oikein edes kiinnosta, vaikka sellaisia olisi ollut tarjolla.
Kun Bonnie ja Clyde tapaavat, ovat he parikymppisiä nuoria. Molemmat haluavat päästä pois ankeasta West Dallasista, mutta kumpikin omalla tavallaan. Rakkaus sitoo nopeasti Bonnien Clydeen ja hän suostuu avustamaan Clyden pakomatkaa, jotta he pääsisivät toiseen osavaltioon ja toivoo heidän voivan siellä aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä. Mutta kuten tiedämme, kaikki ei mene kuten Bonnie olisi toivonut, vaan rikollinen elämä vie heidät molemmat vähitellen yhä syvemmälle ja syvemmälle otteeseensa. Ja he alkavat jopa nauttia saamastaan huomiosta ja maineestaan. Ja rahoistaan.
Kunnes kaikki päättyy 16 sekunnissa eräänä toukokuisena päivänä 1934 poliisien väijytykseen ja heitä kohti ammuttuun 330 laukaukseen.
Bonnien ja Clyden tarina on valmiiksi hyvin dramaattinen ja kuin tehty kerrottavaksi. Jo aikoinaan kansakunta seurasi mielenkiinnolla heidän edesottamuksiaan. Heistä tuli sekä viihdettä laman kourissa kärsiville ihmisille, kuin omalla omituisella tavallaan herättivät jonkinlaista toivoakin, että kurjuudesta voi nousta ja oman elämän voi ottaa haltuunsa. Vaikka mikään köyhiä avustava Robin Hood he eivät todellakaan olleet.
Nykypäivän katsoja saa heistä jännityksen lisäksi elämää suuremman rakkaustarinan. Ja sen käsikirjoittaja Ivan Menchell, sekä ohjaaja ja suomentaja Jukka Nylund, ovat onnistunut paketoimaan erinomaisen hyvin tarjoiltuun muotoon. Rakkaustarinan sekä poliisit vastaan rosvot jännärin lisäksi näytelmässä löytyi monenmoista muutakin tasoa, joten tylsiä hetkiä ei reilun kahden ja puolen tunnin mittaan mahtunut,
eikä kelloa tullut edes mieleen vilkuilla.
Tärkeimpänä sivujuonena luonnollisesti oli Clyden veljen Buckin ja hänen vaimonsa Blancen pyristely irti rikollisesta elämäntavasta. Mutta lama-ajan ympäristö itsessään jo loi koskettavia ihmiskohtaloita ja monisävyisiä roolihahmoja. Mikään ei ollut mustavalkoisen hyvää eikä pahaa. Poliisit eivät todellakaan aina edustaneet lakia ja oikeudenmukaisuutta, eivätkä rikolliset olleet pahoja puhtaasti pahuuttaan.
Näyttelijöistä voisi kehua jälleen kerran jokaisen pääosaparista ensembleen. Marketta Tikkanen ja Karlo Haapiainen loistavat Bonniena ja Clydena ensimmäisestä nuotista viimeiseen hengenvetoon. He löytävät hahmoihin toimivan keskinäisen dynamiikan.
Jonas Saaren esittämä Clyden veli Buck tasapainottelee kaidan ja lavean tien rajoilla. Saari esittää Buckia taidokkaasti onnistuen saamaan hänen kohtalonsa minulle jotenkin erityisen raastavaksi. Hänelle olisi vain toivonut kaikkea hyvää.
Buckin vaimo Blance, jota voimallisesti esittää Maria Lund, on ehkä näytelmän eniten tolkun ihminen, joka yrittää puhua tyhmille miehille järkeä. Ja pitää varsinkin aviomiestään herran nuhteessa. Ja Marian lauluäänen loistokkuuden varmaan kaikki tietää.
Miko Helppin esittämä poliisi olisi ollut Bonnielle se “parempi” ja turvallisempi valinta kumppaniksi. Jos Bonnien valinta olisi kohdistunut häneen, tuskin kukaan heistä olisi jäänyt historian lehdille, enkä minäkään tätä arviota olisi naputellut. Helppin hahmo oli hyväsydämminen kylmässä ja kovassa maailmassa ja jaksoi loppuun asti uskoa Bonniesta pelkkää hyvää ja toivoa parasta.
Herran nuhteesta kun aiemmin mainitsin, niin muista rooleista minun täytyy vielä mainita Aleksi Aromaa, jonka lauluääni papin roolissa oli aivan käsittömättömän hieno.
Taas kerran kun en ole mikään musikaali-ihminen, niin kappaleet eivät varsinaisesti jääneet mieleen, enkä hyräillyt niitä kotiin ajellessani. Mutta siinä hetkessä Turun kauniissa kesäpäivässä kun Frank Wildhornin kirjoittamat sävelet nousivat ilmoille Ville Myllykosken orkesterin soittamina ja vahvojen laulajien tulkitsemina… olivat ne yksinkertaisesti loistavia. Mukana oli vanhaa kunnon 20-30 luvun jatsahtavaa swengiä, gospelin sävyjä, rokahtavampaa menoa, kuin perinteisempää vahvaa musikaalitulkintaakin. Ja laulujen lisäksi myös niihin rakennetut koreografiat olivat näyttäviä.
Samppalinnan pyörivän katsomon ansiosta lavastusta voi olla perinteiseen kesäteatteriin verrattuna huomattavasti monipuolisemmin. Mitään hullua lavastaja Mika Haaranen ei kuitenkaan ollut lähtenyt tällä kertaa rakentamaan, vaan harmaa yleisilme ja lautahökkelit toimivasti korostivat lama-ajan miljöötä ja tunnelmaa. Itselle toki hienointa oli vanhat autot, joita käytettiin useampaakin. Sekä Heidi Wikarin puvustus, joka vei tällaisen hattujen ystävän kultaisille vuosikymmenille.
Olihan Samppalinnan kesäteatterin Bonnie ja Clyde ihan järkyttävän korkeatasoista tekemistä “kesäteatteriksi”. Enkä tiedä olisiko tätä pystytty näin hyvin tekemäänkään missään muualla kuin Samppalinnassa pyörivän katsomon ja ympäristön mahdollistamana.
Tehkää ihmiset itsellene palvelus ja menkää nauttimaan.
