ELÄMÄLTÄ KAIKEN SAIN

HÄMEENLINNAN UUSI KESÄTEATTERI

www.hukteatteri.fi
Teoksen esittely

Käsikirjoitus: Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus: Otto Kanerva
Musiikin sovitus: Antti Vauramo
Lavastus: Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu: Elina Vättö
Kampaus- ja maskeeraussunnittelu: Johanna Paakkanen
Koreografia: Elina Lähde
Valokuvat: Hanna Kanerva
Kapelimestari: Antti Vauramo
Bändi: Antti Vauramo (koskettimet), Matti Hussi (koskettimet), Antti Akkanen (basso), Markku Kanerva (kitara), Esa Parikka (rummut)
Rooleissa: Anna Hanski, Petrus Kähkönen (25.6.-20.7.) / Jarno Hyökyvaara (24.7.-17.8.), Ilkka Merivaara, Maija Rissanen, Leena Rousti ja Miikka J. Anttila
Ensi-ilta: 25.6.2024
Kesto: n. 2 h 15 min (sis. väliajan)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri!

+++
(Teksti on transkriptio videostani)

Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri on jo vuosia luottanut kotimaisen musiikin voimaan,
eikä tämäkään kesä ole poikkeus. Tämäntyyliset musikaalit tosin eivät lähtökohtaisesti kuulu minun suosikkikategoriaan ja Hämeenlinnassakin on ollut vaihtelevasti niin huteja kuin onnistumisiakin. Ehkäpä toistaiseksi parhaana suorituksena ja kirkkaimpana tähtenä tuikkii viime kesäinen Dingo musikaali, josta edes minä en voinut olla pitämättä. Joten avoimin mielin lähdin katsomaan, kuinka he tänä vuonna ovat onnistuneet.

Laajasta artistikattauksestamme käsikirjoittajat Osku Valve ja Otto Kanerva olivat tällä kertaa valikoineet Pepe Wilbergin hitit, joiden ympärille tarina on kehystetty. Paino on sanalla kehystetty, sillä usein tämänkaltaisissa musikaaleissa minusta tuntuu, että juoni on vain kevyt tekosyy siirtyä kappaleesta toiseen. Ja niin valitettavasti on vähän tälläkin kertaa. Ehkä jopa enemmän kuin tavallisesti,
sillä minun oli välillä vaikea löytää edes yhteyttä juonen ja esitettävien kappaleiden välillä.

Juonikin tästä toki löytyy ja nyt biisien välisessä narratiivissa, hyvin tiukasti tiivistettynä, lomakeskuksen atmosfäärissä oli tarkoitus löytää rakkautta, Pepe Wilbergin helmenvalkoinen kitara, sekä DDR:ssä ilman kapitalismin hapatusta valmistettu täydellinen keittiö ja muita työläisten tarve-esineitä.

Mutta kuten jo sanottua, niin keskiössä on musiikki. Eli juonesta riippumatta, jos Wilbergin musiikki uppoaa, niin varmasti esityksestä pitää. Jos taas ei, niin tykkäysaste on varmasti huomattavasti alhaisempi.

Itse kuulun siihen osaan ihmisiä, joihin Pepe Wilberg ei ole onnistunut tekemään lähtemätöntä vaikutusta. Itse asiassa en edes tunnistanut suurinta osaa näytelmään valikoiduista kappaleista. Antti Vauramon johtama bändi hoiti kyllä hommansa paremmin kuin hyvin ja esiintyjätkin olivat laadukkaita laulajia, ja toivat lisäksi hyvää, iloista meinikiä lavalle, että jopa minuun meno välillä tarttui ja laittoi varvasta vipattamaan. Mutta silti musiikki ei ollut niin sanotusti “my jam”, eikä tietyin varauksin juonikaan oikein päässyt loistoonsa.

Yksi asia Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa tänä vuonna silti vakuutti ja se oli jo äsken hieman sivutut näyttelijät. Olihan mukana tyyliin lähes kaikissa viime vuosina Suomessa esitetyissä suurissa hittimusikaaleissa loistanut Petrus Kähkönen. Hänen kohdallaan ei tarvitse koskaan jännittää, miten hän roolista suoriutuu, sillä hän toimittaa aina laatua. Tälläkin kertaa hänen DDR:ää kiihkeästi fanittava, ja lomakeskuksen johtajaa salaisesti rakastava, korjausmies Ari oli nappisuoritus. Kannattaa huomata, että Petrus on mukana näytelmässä vain 20. heinäkuuta asti, joten hänet nähdäkseen kannattaa vähitellen pistää lippuja ostoskoriin.

Pepen kitaraa metsästävä keräilijä Rami, joka oikeassa elämässä tottelee nimeä Ilkka Merivaara, oli juuri sopiva pari Petruksen Arille. Hän oli niin tarvittava tukimies kuin rikoskumppanikin, mitä Ari milloinkin sattui tarvitsemaan. Unohtamatta silti omia tavoitteitaan, niin keräilijänä, kuin miehenä. Ilkan lauluääni tuntui myös sopivan poikkeuksellisen hyvin juuri tämäntyyliselle musiikille.

Mutta suurimman vaikutuksen minuun silti teki Leena Rousti. Hänen esittämä jo vähän uran ehtoopuolella oleva näyttelijädiiva oli selkeästi näytelmän värikkäin hahmo ja varasti olemuksellaan parrasvalot lähes aina lavalla ollessaan, kuten diivan kuuluukin.

Loppuviimein kaikesta lavalla nähdystä ja kuullusta mielettömästä ammattitaidosta huolimatta, minulle henkilökohtaisesti Elämältä kaiken sain valitettavasti putoaa juuri siihen rakoon, josta en saa oikein mitään irti. Musiikki ei kolahtanut ja sen myötä se lähinnä vain söi tilaa itse tarinalta. Juonesta olisi kyllä löytynyt kiehtoviakin elementtejä, jos niitä olisi päästetty enemmän valloilleen.

Mutta vaikka minulle tämä ei nyt toiminutkaan, niin varsinkin jos Pepen musiikki kuuluu omalle “mix tapelle”, tämä kannattaa käydä katsastamassa.