TAMPEREEN KOMEDIATEATTERI
Käsikirjoitus: Seppo Jokinen, Panu Raipia
Ohjaus: Panu Raipia
Lavastus: Oskari Löytönen
Puvustus: Kaisa Savolainen
Valokuvat: Harri Hinkka
Rooleissa: Tommi Raitolehto, Jari Ahola, Kaisa Hela, Tuukka Huttunen, Jyrki Mänttäri, Saara Pohjoismäki, Jere Riihinen, Elina Rintala, Sanni Saikkonen, Aku Sajakorpi, Satu Silen, Iisa Lehtinen/Idalilja Raipia
Ensi-ilta: 09.06.2022
Kesto: n. 2 h (sis. väliajan)
www.komediateatteri.fi
Teoksen esittely
Suositusikä yli 8-vuotiaille. Esityksessä käytetään joitakin voimasanoja ja puhutaan henkirikoksista.
+++
Komisario Koskinen oli minulle valmiiksi tuttu hahmo Seppo Jokisen kirjojen kautta ja kun kuulin kirjailijan itse kirjoittaneen täysin uuden tarinan tätä näytelmää varten, nousi Komisario Koskinen ja Pahanpuhujat kohdallani ehkä teatterikesän odotetuimmaksi tapahtumaksi. Koskinen muutenkin on tällä hetkellä hyvin pinnalla Nelosella pyörivän sarjan myötä.
Sarjaa en ole vielä ehtinyt katsomaan, mutta kerran aiemminkin olen Koskisen teatterin lavalla nähnyt. Siitä tosin on aikaa jo yli 10 vuotta ja paikkana Tampereen Työväen Teatteri. Kyseisestä esityksestä minulle ei vertailukohdaksi kovin paljon muistikuvia ole jäänyt, sillä olin sopinut teatterille ensitreffit ja päässä pyöri hermostuneisuuden ja innostuneisuuden sekamelska jättäen hyvin vähän tilaa lavan tapahtumiin keskittymiseen. Oikeastaan ainoa mieleen jäänyt asia on kuinka esitys kirjaimellisesti räjähti käyntiin heti esiripun noustessa erikoisjoukkojen iskun myötä. Kyseisistä treffeistä ei vuosisadan rakkaustarinaa syntynyt, mutta rakkaus teatteriin sentään on säilynyt. Päähäni kuitenkin on kirjoja lukemalla muodostunut tietynlainen mielikuva hahmoista ja silloin on aina vaarana että erilaiset tulkinnat tuntuvat vain vääriltä ja epäonnistuineilta.
Onneksi näin ei Pahanpuhujien kohdalla käynyt. Tokihan omassa päässäni muodostamani hahmot olivat erilaiset lavalla nähtyihin ja ylipäätään kaikkea oli viety kolme napsua komediallisempaan suuntaan, mutta se ei häirinnyt missään vaiheessa. Päinvastoin tuntui, että valittu linja sopi erinomaisesti kesäteatterin lavalle. Mutta tavallaan tämä oli odotettavissakin, kun kirjailija Jokinen on itse tarinan kynäillyt ja jonka sitten ohjaaja Panu Raipia on muokannut teatterin lavalle sopivaan muotoon. Kirjailijan valvovan silmän alla tuskin mitään radikaalisti “väärin” voikaan tehdä ja niin halutessaan ohjaajallakin on varmasti ollut apu lähellä. Kaksikon yhteistyön hedelmänä onkin syntynyt hyvin rytmitetty ja nautinnollisen nasevaa dialogia sisältävä näytelmä, jota katsossa aika tuntuu kiitävän ihan huomaamatta.
Oikeastaan ainoa asia joka soti vahvasti Komisario Koskisen hahmoa vastaan oli loppukohtaus, jossa kaikki juonenkäänteet viimein nivoutuvat yhteen ja syyllinen tahi syylliset paljastetaan. Kirjoissa olen pitänyt juuri siitä kuinka maanläheisiä ja realistisen oloisia, ainakin näin maallikolle, poliisien toimet ovat. Ja Pahanpuhujissakin tutkinnallisessa linjassa pysyttiin hyvin pitkään. Vaikka ymmärrän draaman kaaren vaatimukset ja teatterin ominaispiirteet taidemuotona, niin silti loppukohtaus jotenkin lätsähtää kasvoille märän rätin lailla. Kyseinen tapa sopisi johonkin Hercule Poirot tarinaan, mutta ei Komisario Koskiseen. Kauhean vaikea minun on nähdä suomalaisen poliisin koskaan missään tilanteessa toimivan kyseisellä tavalla. Ei tämä kokonaisuutta mitenkään pilaa, eikä varsinaan vie mitään pois itse tarinan kiemuroista, mutta minua se jäi häiritsemään.
Tämän enempää itse juonesta en sitten haluakaan jännityksen ja juonenkäänteiden suojelemiseksi puhua. Pohjustukseksi riittää, että Tammelantorin mustamakkarakojusta löytyy ruumis ja Koskinen kutsutaan paikalle selvittämään tapausta. Tarina tuskin voi lähteä liikkeelle enemmän tamperelaisittain, kuin Juice Leskisen Tampereen aamun soidessa Tapparan miehellä on tarve ostaa torikärrystä mustaamakkaraa juhlitun yön jälkeistä näläntunnetta lievittämään. Ja tamperelaisuus puskee läpi koko näytelmän ajan suorastaan hurmaavan paljon, silti tällaisen ulkopaikkakuntalaisenkin ymmärrettävässä muodossa. Enää puutui oikeastaan vain se, että eräs Artturi Sakari Reinikainen olisi pölähtänyt poliisiasemalle.
Päärooleista Tommi Raitolehdon näkemys Komisario Koskisesta oli hyvin uskottava ja jämäkkä, mutta varsinkin Kaisa Helan esittämä Ulla oli aivan ihanan rempseä ilmestys. Poliisien työpaikan sisäistä kemiaa ja kujeilua toi hyvin ilmi jatkuva muiden puheisiin reagointi pienimuotoisilla toisilleen vilkuilulla ja hymyillä silloinkin kun hahmot eivät varsinaisesti olleet valokeilassa. Sivuhahmoissa sitten pystyttiin revittelemään huomattavasti enemmän. Aku Sajakorpi esitti useammankin herkullisen hahmon jo mainitusta Tapparan miehestä vitsiä heittävään patologiin. Myös Jyrki Mänttärin ammattitaidon varaan rakennetut roolit olivat viihdyttävää katseltavaa. Elina Rintalan puhdasta seksuaalisuutta tihkuva taiteilija varasti näyttämön aina siellä ollessaan. Hänessä oli jotain menneiden vuosikymmenten kulta-aikojen femme fatalea, jota miehet niin lavalla kuin katsomossa eivät voi vastustaa. Roolitus on kaikinpuolin osunut nappiin ja näyttelijöiden kemiat pelaavat.
Jos dekkarit yhtään kiinnostaa, niin tämä on lähes pakkokatsottavaa. Ja vaikka ei niin rikosmysteerien perään olisikaan, rankasta aiheesta huolimatta pinnalla poreileva komediallisuus ja hyväntuulisuus vie silti varmasti muutkin mukanaan. Kiitosta pitää antaa myös Tampereen Komeadiateatterille, joka uskaltaa ottaa riskiä ja vuodesta toiseen panostaa uusiin kotimaisiin näytelmiin. Toivottavasti Komisaario Koskinen ja pahanpuhujat löytää ansaitsemansa katsojat, jotta tämä porukka saisi luvan ja innostuisi tekemään jatkossa vielä uusia Komisario Koskinen tarinoita iloksemme.
