KORPILAHDEN TEATTERI
Tarina: Sir Arthur Conan Doyle
Dramatisointi: Seppo Parkkinen
Ohjaus: Anu ja Iina Hakanen
Puvustus: Anu Hakanen, Rita Miettinen
Lavastus: Aleksi Heino, Matti Toikkanen
Valot: Vertti Ruodemäki, Samu Hakanen
Musiikki ja äänimaailma: Karri Kuivanen, Samu Hakanen, Elias Seppänen
Äänten ohjaus: Iina Hakanen
Tekniikka: Samu Hakanen
Traileri: Kaija Nieminen
Rooleissa: Elias Seppinen, Lotta Hakanen, Teemu Kalliokoski, Kiisi Isotalo, Matti Toikkanen, Mette Toikkanen, Vertti Ruodemäki, Kaija Nieminen, Elli Kuivasto, Tuukka Anttonen, Enna Lipsonen
Graafinen suunnittelu ja kuvat: Riku Suonio
Ensi-ilta: 01.08.2020
Kesto: n 2 h 15 min (sis. väliajan)
www.korpilahdenteatteri.fi
Suositusikäraja K-12
+++
Korpilahden teatteri oli minulle täysin uusi tuttavuus. Rakastan tällaisia pieniä, pittoreskeja ja ehkä vähän rustiikkisia teattereita, joissa ei kaikki välttämättä ole ihan vatupassissa, mutta teatteria tehdään vähintään yhtä suurella rakkaudella kuin laitosteattereissa. Ja se mitä saadaan lavalle, vähäisemmistä resursseista huolimatta, onnistuu usein yllättämään. Eikä Korpilahti tehnyt asiaan poikkeusta. Teatteri sijaitsee kauniissa järvimaisemassa, Museoviraston suojeluksessa olevassa, vanhan sahan entisessä punatiilisessä höyrygeneraattorihuoneessa. Teatterilla on jo yli 50 vuoden historia ja mikä tärkeintä, harrastajateatterin nälkä on vuosien myötä kasvanut syödessä ja he ovat rohkeasti siirtyneet haastavampiin esityksiin ja nytkin lavalla nähtiin ihan oikeaa teatteria.
Baskervillen koira puolestaan on minulle jo lapsuudesta saakka tuttu ja on todennäköisesti tunnetuin ja suosituin Sir Arthur Conan Doylen kirjoittamista Sherlock Holmes kertomuksista. Ainakin omiin suosikkeihin se ehdottomasti lukeutuu. Se on Doylen kirjoittamista Holmes tarinoista myös ainoa täysimittainen romaani. Ensimmäisen kerran olen kirjan lukenut varmaan jossain kymmenen ikävuoden tienoilla. Samoihin aikoihin televisiossa pyöri Sherlock Holmesista BBC:n sarja, johon innostuneena minun piti myös lukea kaikki mahdolliset Holmes-tarinat.
Kuten kaikissa Holmesin seikkailuissa, tässäkin eletään 1800 luvun lopun Englannissa. Baker Street 221 B:hen saapuu huolestunut tohtori Mortimer. Baskerville Hallin isäntä Sir Charles Baskerville on löydetty kuolleena ja tohtori Mortimer uskoo hänen kuolemassaan olevan jotain epäselvää. Ruumiin lähistöltä on löydetty valtavat koiran jäljet. Tämä herätti henkiin jälleen vanhat tarinat Baskervillen suvun kirouksesta ja kuinka legendan mukaan paholaiskoira suoraan helvetistä tappoi Dartmoorin nummella Sir Charlesin esi-isän Hugon ja on vainonnut Baskervillen sukua siitä lähtien. Tähän päivään mennessä kyläläiset eivät mielellään mene nummille pimeän aikaan, sillä he uskovat koiran edelleen elävän siellä. Ja aina silloin tällöin joku vannoo nähneensä tai kuulleensa valtavan koiran nummella liikkuvan.
Tohtori Mortimer haluaa Holmesin selvittävän onko tarinassa mitään perää, kuinka Sir Charles oikeasti kuoli ja onko hänen perijällään Sir Henry Baskervillella jotain syytä huoleen oman turvallisuuden suhteen ennenkuin Sir Henry muuttaa Baskerville Halliin vakituisesti. Holmes suhtautuu moisiin kansantaruihin halveksuen, mutta sen verran konkretiaakin epäillyille löytyy, että hän lähettää Watsonin Sir Henryn mukaan Baskerville Halliin suojelemaan tätä ja raportoimaan kirjeitse kaikesta tapahtuneesta samalla kuin hän itse jää Lontooseen hoitamaan muita kiireellisempiä tehtäviä. Ja kyllähän sitä tapahtuukin. Vähitellen legendat tuntuvat muuttuvan lihaksi ja vereksi skeptisemmänkin tiedemiehen mielessä.
Elias Seppisen epäkiitollinen tehtävä oli esittää minulle Sherlock Holmesia. Samaan tapaan kuin David Suchet on ainoa oikea Hercule Poirot, BBC:n sarjassa näytellyt Jeremy Brett on minulle se ainoa oikea Holmes. Eikä mikään muu kelpaa. Ei Seppisen Holmeskaan ollut se minun mielikuvieni Holmes, mutta eipä sitä ollut vaikkapa Robert Downey juniorinkaan, joten ihan hyvässä seurassa Seppinen on. Mukana oli runsaasti tuttua, mutta hän oli silti tehnyt hahmosta, kuten kuuluukin, riittävästi myös omannäköisensa. Vaikka ristiriitoja oman pääni ja lavalla nähdyn välillä luonnollisesti löytyikin, niin allekirjoittaneen mittarilla eniten työryhmän onnistumisesta kertoo se, että missään vaiheessa en kuitenkaan kiemurrellut tuolissani tuntien sisäistä pakkoa rynnätä lavalle osoittamaan kyseisiä epäkohtia. Näyttelijät onnistuivat siis työssään; imemään minut jälleen kerran mukaansa Dartmoorin sumuisille nummille.
Baskervillen koira on siitä poikkeuksellinen Holmes-tarina, että Holmes on siinä oikeastaan sivuosassa. Niin paljon vähemmän hän on lukijalle/katsojalle kerrottavissa tapahtumissa mukana. Pääosassa onkin tohtori Watson ja kirjakin on kirjoitettu hänen näkökulmastaan. Hieman ehkä yllättävästi Watsoniksi oli keski-ikäisen herrasmiehen sijaan roolitettu nuori nainen, Lotta Hakanen. Roolihahmon sukupuolta ei kuitenkaan vaihdettu, kuten aivan hyvin olisi voitu tehdä Holmes NYC sarjan tyyliin, vaan hän esitti miespuoleista Watsonia. Vaikka syynä todennäköisesti onkin vain pienen teatterin käytettävissä olevien näyttelijöiden rajallinen määrä, niin silti ohjaajat (Anu ja Iina Hakanen) olisivat voineet käyttää tilaisuuden hyödykseen ja rohkeammin lähteä leikittelemään Watsonin sukupuolella ja tehdä hänestä näytelmään oikeasti naispuoleisen. Nyt oli vähän sellainen olo kuin vanhoissa komedioissa, joissa pelkillä tekoviiksillä henkilö saadaan kaikille täysin tuntemattomaksi, kunnes hän jossain kohtaa tempaisee ne pois ja on “HA-HAA! Ettepä arvanneetkaan kuka minä oikeasti olin”.
Mutta mikään tästä ei ollut pois Hakasen varsinaisesta lavatyöskentelystä. Hän on roolinsa ansainnut. Aivan erityisesti pidin hänen ilmeekkäästä esiintymisestä silloin kun hänellä ei ollut omia vuorosanoja, vaan reagoi muiden tekemisiin. Kun lasken Holmesin sivurooliksi, niin Hakasen rinnalla toista pääroolia, Sir Henry Baskervillea, esittänyt Teemu Kalliokoski oli brittiläisen aristokraatin ilmentymä, jonka olemuksesta ei aivan saanut selvää onko hän herrasmies vai ylimielinen k***pää. Perinteisen ylimyksen tyyliin varmaan kauhallinen molempia.
Käsikirjoituksen rytmityksessä on ajoittain vähän haasteita, jonka vuoksi joskus hypähdeltiin aika nopeasti tilanteesta toiseen tai jouduttiin selittämään asioita, mitä ei pystytty näyttämään. Mutta siitä huolimatta ohjaajakaksikko Hakanen & Hakanen onnistuivat luotsaamaan tarinan kunnialla maaliin. Pieninä herkkupaloina poimittakoon kuinka muutamalla näyttelijällä saatiin nopeasti aikaan Piccadillyn ihmisvilinä tai miten Holmesin pohdiskelut tulivat katsojille lavalla näkyviin. Erityisellä jännityksellä odotin, kuinka varsinainen Baskervillen koira on näyttämölle tuotu ja se jäi hieman antikliimaksiksi. Vaikka mikään ei ole pelottavampaa kuin katsojan oma mielikuvitus, ja itsellenikin ihokarvat nousivat tunnelmasta ajoittain kananlihalle, silti olisin toivonut sovellettavan vaikkapa käytössä ollutta projektoria koiran luomiseksi vielä nykyistä toteutusta enemmän.
Kun plussat ja miinukset ynnää yhteen, jäätiin selvästi plussan puolelle. Baskervillen koira on hyvä osoitus siitä, että suomalaisessa kesäteatterissa voi esittää muutakin kuin rillumareitä.
