PYYNIKIN KESÄTEATTERI
Käsikirjoitus: Maria Jotuni
Sovitus ja ohjaus: Antti Mikkola
Lavastus: Teppo Järvinen
Puvustus: Jaana Aro
Maskeeraus: Jaana Aro ja Niina Kangas
Rooleissa: Tom Lindholm, Piia Soikkeli, Inke Koskinen, Pyry Kähkönen, Karoliina Kudjoi, Esme Kaislakari, Arttu Ratinen, Aimo Räsänen, Pia Piltz, Ola Tuominen, Henry Pöyhiä
Kuvat: Harri Hinkka
Ensi-ilta: 16.06.2021
Kesto: n 2 h 30 min (sis. väliajan)
www.pyynikinkesateatteri.fi
Teoksen esittely
+++
Pyynikin kesäteatteri lähti rohkeasti kohti kesää peräti kolmen esityksen voimin, vaikka mitään varmuutta korona ei antanut tämänkään teatterikesän onnistumisesta. Yhteistyössä on vaikeissa tilanteissa Tampereella huomattu olevan voimaa ja tänä vuonna Pyynikin kesäteatterin esitykset on tehty kolmikantayhteistuotantona Tampereen teatterin ja Tampereen työväen teatterin kanssa. Ensimmäisenä niistä ensi-iltaan pääsi Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva. Aivan ei ongelmitta Pyynikillä onnistuttu kesäteatterikautta avaamaan, vaan ensi-ilta siirtyi parilla viikolla juurikin koronarajoitusten vuoksi. Mutta pienestä viivästyksestä viis, kunhan viimein esirippu saadaan nousemaan.
Hyvin tiivistetysti muotoiltuna Tohvelisankarin rouva kertoo veljesten Aadolfin (Tom Lindholm) ja Justuksen (Aimo Räsänen) ympärillä pyörivistä suhteiden sopista. Justus on huomattavan varakas ja tämän vuoksi hänen perintöään odottavat kärsimättömästi niin suurissa veloissa oleva Aadolf kuin varsinkin hänen huomattavasti nuorempi vaimo Juulia (Piia Soikkeli), joka on nainut Aadolfin vain perintörahojen toivossa. Eikä ilman aio jäädä Justuksen taloudenhoitaja Karoliinakaan (Pia Piltz), joka on miestä hoitanut jo vuosikausia, mutta ei ole saavuttanut virallisen puolison asemaa. Vaikka Justus jatkuvasti horjuu kuoleman porteilla, kaikkien harmistukseksi hän vain ei millään tunnu ymmärtävän astua sisään. Samassa teemassa kun ollaan, niin välillä meno muistuttaa vahvasti Kummeleiden klassikkosketsiä “perintöä odotellessa”. Tämän lisäksi paikalla pyörii sekalainen joukko muuta palveluskuntaa ja lemmenlurittelijaa, joista illan aikana saadaan paritettua ja erotettua melko monta kombinaatiota.
Tohvelisankarin rouvan ensiesityksestä Kansallisteatterissa on kulunut jo kohta 100 vuotta. Nykyään näytelmä on arvostettu, mutta aikakauden kriitikot eivät teosta ottaneet mitenkään yksimielisen juhlivasti vastaan. Se aiheutti myös yleistä kohua ja paheennusta siinä määrin, että kerrotaan osan katsojista poistuneen katsomosta kesken esityksen ja laineet löivät jopa eduskuntaan saakka, jossa Kansallisteatterin valtioapu joutui keskustelun kohteeksi. Näytelmä unohdettiinkin hyllylle 40 vuodeksi, kunnes vasta 1960-luvulla se palasi vähitellen teattereiden ohjelmistoon.
Mutta mitä niin kamalaa Jotuni sitten on kirjoittanut joutuakseen aikoinaan moisen halveksunnan kohteeksi? Näytelmähän on komedia ja juoni kertoo rahasta ja rakkaudesta. Ei mitään kovin poikkeuksellista siis. Pareja kyllä vaihdettiin edes sun takaisin sen verran moneen otteeseen, että se alkoi hieman nostattamaan minunkin hiuksiani. Avioliittoa ei juurikaan kunnioitettu eikä elämän suuren rakkauden ja järkiliiton välille ihan hirveästi tehty eroa, vaan sormia napsauttamalla oltiin valmiina seuraavaan. Lisäksi kun tarinan miehet ovat melko vässyköitä, niin se nostaa naiset entistä vahvempiin rooleihin ja kuskin paikalle. Tällaista naisten aktiivisesti harrastamaa suhteidenvaihtoa on varmaan aikoinaan pidetty moraalikatona ja erityisen huonona esimerkkinä. Ja vielä kun kantavina teemoina oli puhdas oman edun tavoittelu ja jatkuva viinan kanssa pelehtiminen, niin niitäkään tuskin on hyvällä katsottu. Mutta mitään niin raflaavaa lavalla ei tapahdu, että siitä nykypäivän yleisö kauhistuisi tai mieltään pahoittaisi. Päinvastoin. Tunnelma pysyy kevyenä ja leppoisana sekä katsomossa, että näyttämöllä.
Jotenkin mystisesti kaikki nämä vuodet olin tähän saakka onnistunut välttämään Pyynikin kesäteatterin, vaikka kyse on näinkin legendaarisesta paikasta. Mielenkiinnolla odottelin millainen se kuuluisa pyörivä katsomo on, kuinka sitä esityksessä hyödynnetään ja onko olo kuin Särkänniemessä. Ja hyödynnettiinhän sitä. Yllättävänkin paljon. Siitä tosin en ole aivan varma, oliko kyseinen näytelmä paras mahdollinen demonstraatio minulle katsomon mahdollisuuksista. Kun tapahtumapaikat kuitenkin ovat vähäiset ja juonen kannalta jopa vähän yhdentekevät, niin huoneesta / talosta toiseen siirtymisellä ei saada aivan niin WOW efektiä, kuin ehkä joissain muissa näytelmissä. Mutta kyllä lavastuksen (Teppo Järvinen) vaihtuminen tällä tavoin uuden aspektin katsojalle silti toi ja on pitänyt ottaa vahvasti huomioon myös ohjauksessa. Jos halutaan siirtyä paikasta A paikkaan B, niin nyt ei voikaan vain laskea katosta tarvittavaa lavastusta. Jos A:n ja B:n välissä onkin lavaste C, niin se pitää osata hyödyntää siinä matkalla. Tämän ohjaaja Antti Mikkola on hoitanut varsin hyvin, eikä missään kohtaa tullut mitään päälleliimatun tekemisen tuntua. Pidin varsinkin siitä, että katsomoa ei vain käännetty “kohtauksesta toiseen” eli seuraavaan lavastukseen, jossa näyttelijät olisivat valmiina odottaneet katsojien saapumista, vaan näyttelijät koko ajan liikkuivat katsomon mukana. Mitään katkoja tapahtumiin ei siis katsomon pyörimisestä seurannut.
Pyörivä katsomo on kuitenkin vain yksi temppu hihassa ja jäisi aika vaisuksi, mikäli itse näytelmässä ei olisi sisältöä. Ja se onneksi toimii. Jotunin teksti on mukavan soljuvaa kuunneltavaa ja näyttelijät tulkitsevat sitä sopivalla sekoituksella keveyttä ja paatosta. Tom Lindholm on aivan erinomainen jatkuvasti vähän hiprakassa olevana, lirkuttelevana tohvelisankari Aadolfina ja hänen jämäkämpää veljeään Justusta esittävä Aimo Räsänen ei jää yhtään huonommaksi. Yhtenä poimintana Räsäsen takamuksen rento liike discokohtauksessa jäi verkkokalvoille pyörimään huomattavasti itse kohtausta pitemmäksi aikaa. Piia Soikkeli Aadolfin vaimona on onnenonkijan ruumiillistuma, jonka edestä kaikki voidaan tunteettomasti lanata tavoitteen täyttymiseksi. Nuoremman polven näyttelijöistä Esme Kaislakari oli pirteä ilmestys.
Oman aikakautensa kohunäytelmä on nykypäivänä laimentunut kevyeksi kesähupailuksi, mutta Pyynikin kesäteatterin versio on hienojen näyttelijöiden myötä ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Ensimmäisen tunnin kohdalla katsoin kelloani, ja olikin mennyt vasta puoli tuntia. Tämä ensimmäisellä puoliajalla, joka oli merkittävästi parempi kuin toinen. Jatkuvaa huutamista, puuduttavia monologeja, köyhä, paikallaan polkeva juoni. Näyttelijät ovat erinomaisia, lavastus hieno, pyörivän katsomon hyödyntäminen huikeaa, mutta se ei pelasta kokonaisuutta.
Kiitos kommentistasi! Hyvin pystyn ymmärtämään sinunkin näkökulmasi esitykseen, vaikkei se omaa kokemustani vastaakaan. Onneksi makuja ja mielipiteitä on niin monta kuin on katsojiakin.