TAMPEREEN TEATTERI
Kirjoittanut: Edward Albee
Suomennos: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu: Juho Lindström
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Valosuunnittelu: Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala
Rooleissa: Ritva Jalonen, Esa Latva-Äijö, Kai Vaine, Linda Wiklund
Kuvat: Harri Hinkka (promokuvat), Mika Lumme / Duck Producktions Oy (esityskuvat)
Ensi-ilta: 20.10.2020
Kesto: n 2 h 45 min (sis. väliajan)
www.tampereenteatteri.fi
Teoksen esittely
+++
Kello on kaksi aamuyöllä. Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) saapuvat kotiin yliopiston juhlista. Ilta ei kuitenkaan ole vielä ohi, sillä Martha on kutsunut heille jatkoille yliopiston uuden nuoren opettajan Nickin (Kai Vaine) Honey vaimoineen (Linda Wiklund), tutustuakseen heihin paremmin. Georgen ja Marthan pitkä avioliitto on jo vuosikymmenet ollut räiskyvää ja riitaisaa, jossa ei armoa anneta eikä vankeja oteta. Illan aikana nauretaan ja tanssitaan, mutta humalassa myös toisen ärsyttäminen taas alkaa, ja tätä Nick ja Honey joutuvat tahtomattaan todistamaan. Ensin seuraamalla vaivaantuneena sivusta, mutta hyvin pian isäntäperheen pirulliset psykologiset pelit ja leikit eivät jätä vieraita rauhaan vaan imaisevat heidätkin armotta mukaan. Yön aikana aikana revitään auki vanhat arvet ja luodaan uusia. Mutta odottaako aamunkajossa puhdistus vai kadotus?
Kuka pelkää Virginia Woolfia on Edward Albeenin vuonna 1962 kirjoittama ja moninkertaisesti palkittu, niin teatteri- kuin elokuvaversiostaan. Teksti on hyvin intensiivinen, mutta tasapainoinen. Vaikka se on paikoin jopa rankkaa seurattavaa, niin nauroin myös ääneen useammin kuin monissa komedioissa. En tiedä kertooko se sitten enemmän minun huumorintajusta vai mistä.
Esityksellä on kestoa lähes kolme tuntia, mutta Marika Vapaavuoren erinomainen ohjaustyö on silti tiivis ja erittäin tarkkatempoinen, eikä päästä otteestaan missään vaiheessa. Tästä täytyy kiittää myös Reita Lounatvuoren käännöstä. Suorastaan yllätyin että nytkö väliaika jo alkaakin!? Olisin halunnut vielä hetken nauttia Juho Lindströmin lavastukseksi loihtimasta atmosfäärisestä olohuoneesta ja imeä itseeni näyttämön sekä näyttelijöiden tunnelmaa ja tunnetiloja. Varsinkin kun lavalla on juuri julistettu täyssota alkaneeksi! No onneksi tätä herkkua oli jäljellä vielä toinen puolisko.
Tämä on ennen kaikkea näyttelijöiden näytelmä ja kaikki neljä pääsevät esittämään osaamistaan. Näissä kahdessa avioparissa törmäävät herkullisen monenlaiset vastakohdat, erilaiset maailmat sekä historiat. Toivottavasti myös tulevaisuudet. Voisin kuvitella myös näyttelijöiden nauttivan tällaisen teatterin tekemisestä. Tunteiden heittelyt, voimatasapainojen siirtyillessä, ja kiihkeät keskustelut olivat ajoittain lähes hengästyttävää seurattavaa, eivätkä antaneet katsojallekaan liikoja lepohetkiä. Teksti todellakin elää ja hengittää näyttelijäkvartetin kautta.
Ritva Jalosen Martha on hurja persoona, joka ei lasiin sylje. Hänen tapansa kohdella Georgea ylittää kaikki henkisen väkivallan määritelmät. Siitä huolimatta George on ainoa mies, joka on tehnyt hänet onnelliseksi ja Martha yön pimeinä hetkinä murehtii menevänsä vielä jonain päivänä liian pitkälle ja George jättää hänet. Suorastaan huikea suoritus Jaloselta.
Vaikka George vaikuttaa olevan alistettu ja nöyryytetty, ei hän ole sellainen lapanen millaiseksi Martha häntä haukkuu. Ura yliopistolla ei ole edennyt välttämättä ihan toivotulla tavalla, mutta kyllä hän puolensa osaa pitää. Sanan piiska sivaltaa toiseenkin suuntaan yhtä armotta osuen juuri oikeisiin kipeisiin kohtiin. Ja Latva-Äijö heittäytyy rooliinsa koko sielullaan.
Nick on tarinan komistus, jota vipuvartena käyttämällä Martha pyrkii jälleen kerran lyömään Georgea. Nick ei oikein missään vaiheessa löydä oikeaa tapaa suhtautua illan tapahtumiin, vaan tasapainottelee pääasiassa vieraskoreuden että hämmennyksen välilillä. Hän kyllä yrittää pyristellä irti, mutta ajautuu vain syvemmälle isäntäväen tulikuumaan tunnesoppaan heittäen mukaan omiakin mausteita.
Linda Wiklundin Honey on ainakin näin hiprakassa hieman “blondi”, mutta ei häiritsevän korostetusti. Hahmosta löytyy myös vastapainona sellaista herkkyyttä, että ajoittain teki mieli hypätä eturivistä näyttämölle ja viedä hänet jonnekin turvaan. Pois tilanteesta, johon hän ei selvästikään kuulunut eikä ansainnut olla. Pois, ettei hän vain särkyisi. Huomasin myös ajoittain jääneeni seuraamaan Wiklundin pieniä ilmeitä ja eleitä myös silloin kun hän ei ollut valokeilassa. En nyt uskalla väittää, että hän itse olisi mahdollisesti joskus humalassa ollut, mutta aivan varmasti sellaisia ihmisiä hän on nähnyt. Sen verran hienoja nyansseja sieltä löytyi.
Erinomaisen teatteriesityksen lisäksi Kuka pelkää Virginia Woolfia on jo lähes terapeuttinen kokemus, jonka kautta voi peilata omiakin ihmissuhteitaan. Olla kiitollinen, mikäli asiat ovat paremmin ja varoa luisumasta tuohon suuntaan. Tai korjata tilannetta mikäli jokin näyttää edes etäisesti tutulta ja tuntee piston sisimmässään. Tai olla vain onnellinen, jos on vierelleen löytänyt hyvän ihmisen ja ymmärtää ettei rakkaus ja onni koskaan ole itsestäänselvyys. Mieleeni jäivät soimaan Willian Shakespearen sanat “Ei rakkaus ole rakkautta jos se muutoksesta muuttuu”. Enpä osaisi tuota paremmin sanoa.
Tämä on juuri sellaista teatteria puhtaimmillaan, jollaista minä haluan katsoa. Ylisanat loppuvat kesken miettiessäni, miten paljon nautin kaikista näytelmän eri osa-alueista. Ja toisaalta on vaikea löytää mitään sanoja kuvaamaan omia tunteitaan. Yksinkertaistaen on vain sanottava tämän olleen parhaita esityksiä vuosiin, jota olen nähnyt.
PARASTA IKINÄ!
Näytöksiä on tähän tietoon vain 21.11. saakka, joten nyt äkkiä lippujonoon! Toivottavasti esitys jatkuisi vielä kevätkaudella, sillä tämän ansaitsisi nähdä mahdollisimman moni.
