Kauheat lapset

TAMPEREEN TEATTERI

Käsikirjoitus: Anna Viitala
Ohjaus: Anna Viitala
Päärooleissa: Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen, Anna-Sofia Tuominen
Kuvat: Noora Isoeskeli
Ensi-ilta: 4.1.2018
www.tampereenteatteri.fi

“Kauheat lapset on näytelmä ikäkausista, aikakausista, muutoksesta ja muuttumattomuudesta. Mihin lapsuus loppuu, vai onko aikuisuus pelkkä illuusio ja kaikki muukin suurta huijausta?”
~Tampereen Teatteri~

En tiennyt mitään tästä näytelmästä kun lähdin sitä katsomaan. Huomasin vain Facebookissa lipputarjouksen, niin ei muuta kuin Visa vinkumaan ja peltiratsun nokka kohti Tamperetta.

Näyttämöllä kohtasin sitten episodinäytelmän jossa oli kolme eri tarinaa. Ensimmäinen kertoi psykiatrin vastaanotolla tapaavista ongelmalapsista, jotka ystävystyvät ja alkavat yhdessä ihmettelemään maailmaa. Toinen osa kertoi kahdesta toimistotyöntekijästä ja firman pikkujouluista. Kolmannessa tarinassa tutustuttiin äitiin ja hänen vielä kotona asuvaan aikamiespoikaansa.

Ensimmäinen osa oli eniten sellainen, josta en saanut otetta. Armi Toivanen ja Laura Malmivaara esittivät teinejä, joista toinen selittää kvanttifysiikkaa ja kuvittelee pystyvänsä pysäyttämään ajan. Toinen puolestaan enimmäkseen myötäilee ja ihmettelee. Kaipa tämä jotain teinien angstia kuvasi.

Toisessa osassa Laura Malmivaara ja Jarkko Niemi työskentelevät jossain epämääräiseksi jätetyssä konttorissa. Malmivaaran rempseä hahmo kiusaa vähän nössähtävää, omituisista fobioista kärsivää, juuri lapsen saanutta ja sen vuoksi väsynyttä Niemeä mitä kummallisimmin tavoin. Kunnes tulee ne firman pikkujoulut…

Ehkä paras osio oli viimeinen, jossa vahva äiti (Armi Toivanen) on pitänyt poikansa (Jarkko Niemi) otteessaan, kunnes pizzakuskityttö (Anna-Sofia Tuominen) saapuu soittamaan ovikelloa ja toimittamaan pizzaa, jota kukaan ei ole tilannut. Tämän myötä päästään seuraamaan kaljoittelun ja omituisen (mutta hienon) rakkauslauluesityksen myötä kuinka äiti pyrkii edelleen pitämään kiinni häkistä pakoon yrittävästä pojastaan.

Anna Viitalan huumori on mustaa ja hänen kirjoittamat ihmishahmot ovat kaikki jotenkin rikkinäisiä ja elämässään eksyneitä. Osaan samastuin ja osaan en. Helpolla Viitala ei katsojaa kuitenkaan päästä ja jättää myös katsojan oman tulkinnan varaan mitä näytelmä oikeastaan halusikaan meille kertoa. Mieleen jäi myös vaikuttava äänimaailma tiukkarytmisine musiikkeineen. Minä pidän kaikesta vähän oudosta ja pidin myös tästä. Kaikille en kuitenkaan uskalla suositella.