Näytelmä joka menee pieleen

TURUN KAUPINGINTEATTERI

Teksti: Henry Lewis, Jonathan Sayer, Henry Shields
Suomennos: Mikko Koivusalo
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Lavastus: Peter Ahlqvist
Puvustus: Tiina Valkama
Valosuunnittelu: Mika Randell
Äänisuunnittelu: Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Rooleissa Peter Ahlqvist, Teemu Aromaa, Iikka Forss, Stefan Karlsson (2018)/ Markus Ilkka Uolevi (2019), Miska Kaukonen, Ella Lahdenmäki, Severi Saarinen, Riitta Salminen
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
Ensi-ilta: 9.11.2018 
www.teatteri.turku.fi

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Turun kaupunginteatteri!

Tekisi mieleni aloittaa kliseisesti “en muista, koska olisin viimeksi nauranut teatterissa näin paljon”.  Mutta minä muistan. Se oli vuonna 2009 Riihimäen teatterin Saranat ja sardiinit näytelmässä. Ja heti perään vuonna 2018 Turun kaupunginteatteri onnistui naurattamaan minua taas. Molemmissa näytelmissä juonena on epäonnisen teatteriseurueen pyristely läpi, ei niin kunniakkaan, ensi-illan. Onko tämä vain sattumaa vai onko teatterin tekeminen oikeastikin aina näin hauskaa?

Näytelmä joka menee pieleen tiivistää jo nimeen kaiken olennaisen näytelmän juonesta. Harrastajateatterilla on ohjelmistossa brittityylinen murhamysteeri “Murha Havershamin kartanossa”. Ja nyt on viimein edessä kaikkien teatterialan ihmisten juhlapäivä, ensi-ilta. Ennen esityksen alkua kuulemme ohjaajan avaussanat, joiden mukaan aikaisempina vuosina teatteriryhmällä on ollut satunnaisia haasteita produktioissaan, mutta tällä kertaa kaikki menee varmasti ongelmitta ja luvassa on paras esitys, jonka ovat koskaan esittäneet. Mutta entä sitten jos kaikki ei menekään ihan kuin on suunniteltu ja harjoiteltu? Itse asiassa mikään, yhtään mikään, ei mene niin kuin pitäisi.

No siitähän seuraa katsojille monta ratkiriemukasta hetkeä. Epäilin tosin jossain vaiheessa mieleni syvissä sopukoissa, samaan aikaan kun hohotin penkissäni, jaksaako teema kantaa koko esityksen loppuun saakka, kun periaatteessahan esityksessä on vain yksi vitsi; “kaikki mahdollinen menee pieleen”. Vai tuleeko jossain vastaan saturaatiopiste, että tämä alkaa olla nähty ja ei jaksa enää naurattaa. Mutta kyllä jaksoi naurattaa. Jaksoi naurattaa esiripun laskeutuessa viimeisen kerran. Nauroin vielä kotonakin. Ja seuraavana päivänä tätä blogia kirjoittaessani.

Jotta tällainen idioottikomedia oikeasti toimii, se vaatii lavan täyteen idioo… öööö ammattilaisia, joita onneksi Turun kaupunginteatterilla riittää. Oikealla tavalla “huonosti” näytteleminen ei nimittäin ole ollenkaan niin helppoa, miltä se kuulostaa. Hyvänä esimerkkinä voin mainita Peter Ahlqvistin esittämän Cecil Havershamin täysin yliampuvat maneerit ja kuinka hahmo vaikutti aina vilpittömän onnelliselta lavalla olemisesta ja suorituksistaan.

Tosin yhtään paremmaksi “huonossa” näyttelemisessä ei sortunut kukaan näyttelijöistä. Kaikki osasivat olla kukin omalla tavallaan erinomaisen huonoja. Näyttelijät joutuivat venymään ajoittain myös yllättävän fyysisiin suorituksiin. Sen tarkemmin paljastamatta esityksen tapahtumia, tästä erityismaininnan ansaitsee Ilkka Forss. Epäonnistumisen teemassa myös pitäydyttiin tiukasti joka paikassa, alkaen ohjelmalehtisestä aina loppukumarruksiin saakka. Ja esityshän ei varsinaisesti edes ala aiemmin mainitsemastani ohjaajan alkusanoista, vaan siihen liu’utaan sisään katsojien vielä etsiessä paikkojaan salissa. Samaan aikaan kännykällä somettaessani ja lätkätuloksia hakiessani minulla kesti pitkän aikaa ymmärtää, että lavalla häärikin jo näyttelijöitä. Aivan loistavaa!

Lavastaja (Peter Ahlqvist) on tehnyt huikean työn! Lavastus on käytännössä yksi ylimääräinen esiintyjä. Niin poikkeuksellisen paljon rekvisiittaa ja lavastusta näytelmässä hyödynnetään. Lavastuksessa on myös monen monta liikkuvaa osaa, joiden pitää toimia joka ilta satavarmasti oikeaan aikaan. Osa vain komedian rytmin vuoksi, mutta osa myös näyttelijöiden turvallisuuden takia. Sillä ainakin katsojan silmin näyttelijät joutuvat välillä tilanteisiin, jotka näyttävät oikeasti vaarallisilta. Kukaan ei kuitenkaan halua sellaista tilannetta, että näytelmä menisi oikeasti pieleen ja joku loukkaantuisi.

Jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin Näytelmä joka menee pieleen on hauskinta mitä olen nähnyt vuosikausiin. Ei ole suotta voittanut parhaan uuden komedian palkintoja ympäri maailmaa. Mitään älykästä yhteiskuntakriittistä huumoria on turha odottaa, mutta riittävän laadukkailla näyttelijöillä ja resursseilla varustettuna menee lajityypissään heittämällä TOP3 komedioihin. Turun kaupunginteatterilta löytyy molempia, joten voin suositella tätä varauksetta aivan kaikille.