Hämeenlinnan Kaupunginteatteri – Kahvi mustana – Arvostelu – Kuva © Tapio Aulu
HÄMEENLINNAN TEATTERI
Käsikirjoitus: Agatha Christie
Suomennos: Tuula Nieminen
Ohjaus: Olka Horila
Lavastus: Juha Mäkipää ja Allu Vienola
Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen
Valosuunnittelu: Veikko Pulli
Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen
Rooleissa: Hannu Huuska, Ilkka Heiskanen, Aleksi Aromaa, Maiju-Riina Huttunen, Maxim Pavlenko, Birgitta Putkonen, Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Tatu Siivonen, Jarkko Tiainen
Kuvat: Tapio Aulu
Kantaesitys: 28.9.2018
Näin esityksen medialipulla. Kiitos Hämeenlinnan teatteri!
Keksijä Sir Claud Amory on juuri saanut valmiiksi uuden atomipommin kaavan, kun se varastetaan hänen kassakaapistaan kesken illanvieton. Hän kutsuu paikalle Hercule Poirotin selvittämään tapausta, mutta ennenkuin Poirot ehtii paikalle Sir Amory murhataan ja Poirotin pienille harmaille aivosoluille onkin ratkottavana aivan uusi rikos.
Vaikka Hercule Poirot on ehdottomia suosikkihahmojani kirjallisuudessa, täytyy tunnustaa, etten ollut edes kuullut Kahvi mustana teoksesta ennenkuin Hämeenlinnan teatteri alkoi sitä mainostamaan. Luonnollisesti kiinnostukseni pompsahti välittömästi taivaisiin. Jotain minulle täysin uutta Poirotia on vielä saatavilla! Kahvi mustana ei pohjaudu mihinkään Agatha Christien kirjaan vaan on hänen suoraan näytelmäksi kirjoittama. Kirjaksi se muokattiin vasta 90-luvun lopulla. Suomessa näytelmän kantaesitys on käsittääkseni ollut jostain syystä vasta muutama vuosi sitten.
Yritän parhaani mukaan kirjoittaa kieli keskellä suuta ja olla paljastamatta mitään olennaista suuntaan tai toiseen. Sen verran voinen sanoa, että juoni ei minusta ollut kaikkein nerokkainta Christietä. Hahmot olivat värikäs kattaus, mutta silti melko perinteisen tuntuinen valikoima, jos Christien kirjoja on lukenut. Löytyi elämään konservatiivisemmin ja vapaammin suhtautuvia, nuori rakastunut pariskunta, omituisia vieraita ja uskollista henkilökuntaa. Tarinaa nivottiin yhteen Christielle tyypilliseen tapaan hahmoja haastattelemalla ja tarkkailemalla. Vastaan tuli sekä oikeita että vääriä vihjeitä. Elävyyttä keskusteluihin tuotiin näyttelemällä murhahetkeä takaumina useaan otteeseen eri hahmojen muistellessa tapahtunutta. Se oli sekä visuaalisesti että käsikirjoituksellisesti mainio ratkaisu. Tosin variaatiota oli liian vähän. Hahmojen muistot olisivat voineet erota enemmän toisistaan, kuten oikeassa tilanteessa olisi varmaan käynyt, ja ihmiset olisivat muistaneet enemmän eri yksityiskohtia. Lisäksi päättelyketju syyllisen selvittämiseksi, murhaajan paljastaminen sekä hänen reaktionsa paljastumiseen aiheuttivat minussa hmmmmmmmm reaktion. Olikohan tuo täysin loogista toimintaa?
Näyttelijät pääsivät irrottelemaan ja loihtivat esiin juuri sopivalla määrällä ylinäyttelemistä täyden kattauksen 30-luvun brittiläisiä karikatyyreja. Näkymä olisi voinut olla mistä tahansa BBC:n pukudraamasta. Sinikka Salminen kevytmielisenä Barbarana kelpaisi varmaan suoraan näytelmän brittiversioon. Tatu Siivonen oli sopivan luihu italialainen tohtori. Vastarakastuneet Maiju-Riitta Huttunen ja Aleksi Aromaa olivat valmiita tekemään toistensa hyväksi mitä tahansa. Ah, nuorta rakkautta on niin ilo katsella. Ilkka Heiskanen tekee aina takuuvarmaa työtä. Niin nytkin. Tosin hänen Kapteeni Hastings oli jotenkin liian yksinkertaisen oloinen minun makuun. Johanna Reilin Sir Amoryn siskona oli hyvin vanhakantainen rouva, joka ei joutavanpäiväistä ilonpitoa katsonut hyvällä. Birgitta Putkosen sihteeri jäi hieman harmaaksi hahmoksi kaiken tämän muun hälinän keskellä. Jarkko Tianen veti kolmoisroolin Sir Amoryna, henkilääkärina sekä Ylikomissaario Jappina. Vaikka rooli oli pieni ja vaatimaton, niin Maksim Pavlenkon esittämä hovimestari Tredwell oli melkoinen helmi ja nousi jopa suosikkihahmokseni. Hitaasti ja hieman vapisevasti vanha hovimestari toteutti isäntäväen toiveita.
Mutta entä itse Poirot? Hänen mukanaan näytelmä joko kaatuu tai elää ja aivan liian moni, niin kuuluisa kuin vähemmän tunnettu, näyttelijä on rakkaan hahmon silmieni edessä vuosien varrella tuhonnut. David Suchet hioi hahmon mielestäni täydelliseksi tv-sarjassa ja häneen, ainakin alitajuisesti, vertaan kaikkia muita. Joten Hannu Huuskalla oli melkoinen vuori kiivettävänä. Hänen kunniakseen on todettava, että missään vaiheessa en kokenut hänen versiotaan vaikeaksi katsoa. Ja se on minulta paljon sanottu. Ei hän tietenkään vastannut omassa päässä luomaani hahmoa ja pelkästään suomen kieli kuulosti Poirotin suussa alkuun hieman omituiselta. Mutta Huuska toi hahmoon oikealla tavalla Poirotin persoonaa ja sopivia pikku yksityiskohtia, kävelytyylistä lähtien, pitääkseen minut tyytyväisenä.
Lavastus (Juha Mäkipää ja Allu Vienola) oli näyttävä. Kaikki tapahtui yhdessä huoneessa, joten se oli voitu rakentaa suureksi, kuten kartanon kuuluu ollakin. Näkymää hallitsi terassille ja puutarhaan avautuvat valtavat ikkunat, joita hyödynnettiin myös syvyyssuunnassa hahmojen käyskennellessä satunnaisesti ikkunoiden takana samaan aikaan kuin varsinaninen juoni eteni etualalla. Puvustus (Tiina Joutsen) oli todella kaunis. Varsinkin naiset mekkoineen ja kampauksineen olivat ihanan 30-lukulaisia. Eivätkä miehet tyylikkäissä puvuissaan jääneet huonommiksi. Valoja (Veikko Pulli) käytettiin tunnelman muodostamiseen jopa yllättävän paljon ollakseen tällainen yhden huoneen draama. Äänitehosteet (Harri Kuittinen) olivat maltilliset mutta toimivat.
Pikku puutteistaan huolimatta Kahvi mustana oli nokkela ja viihdyttävä murhamysteeri. Oman lisäjännityksen loi kuinka lähes huomaamattaan murhaajaa yritti koko ajan ratkaista katsomostakin käsin. Näytelmä sopii varmasti erinomaisesti sekä dekkarijanoisille kuin perinteisestä teatterista nauttiville.
