KORPILAHDEN TEATTERI
***
Kuten kaikissa Sherlock Holmesin seikkailuissa, tässäkin eletään 1800 luvun lopun Englannissa. Baker Street 221 B:hen saapuu huolestunut tohtori Mortimer. Baskerville Hallin isäntä Sir Charles Baskerville on löydetty kuolleena ja tohtori Mortimer uskoo hänen kuolemassaan olevan jotain epäselvää. Ruumiin lähistöltä on löydetty valtavat koiran jäljet. Tämä herätti henkiin jälleen vanhat tarinat Baskervillen suvun kirouksesta ja kuinka legendan mukaan paholaiskoira suoraan helvetistä tappoi Dartmoorin nummella Sir Charlesin esi-isän Hugon ja on vainonnut Baskervillen sukua siitä lähtien. Tähän päivään mennessä kyläläiset eivät mielellään mene nummille pimeän aikaan, sillä he uskovat koiran edelleen elävän siellä. Ja aina silloin tällöin joku vannoo nähneensä tai kuulleensa valtavan koiran nummella liikkuvan.
PYYNIKIN KESÄTEATTERI
****
Hyvin tiivistetysti muotoiltuna Tohvelisankarin rouva kertoo veljesten Aadolfin (Tom Lindholm) ja Justuksen (Aimo Räsänen) ympärillä pyörivistä suhteiden sopista. Justus on huomattavan varakas ja tämän vuoksi hänen perintöään odottavat kärsimättömästi niin suurissa veloissa oleva Aadolf kuin varsinkin hänen huomattavasti nuorempi vaimo Juulia (Piia Soikkeli), joka on nainut Aadolfin vain perintörahojen toivossa. Eikä ilman aio jäädä Justuksen taloudenhoitaja Karoliinakaan (Pia Piltz), joka on miestä hoitanut jo vuosikausia, mutta ei ole saavuttanut virallisen puolison asemaa. Vaikka Justus jatkuvasti horjuu kuoleman porteilla, kaikkien harmistukseksi hän vain ei millään tunnu ymmärtävän astua sisään. Samassa teemassa kun ollaan, niin välillä meno muistuttaa vahvasti Kummeleiden klassikkosketsiä “perintöä odotellessa”. Tämän lisäksi paikalla pyörii sekalainen joukko muuta palveluskuntaa ja lemmenlurittelijaa, joista illan aikana saadaan paritettua ja erotettua melko monta kombinaatiota.
KESKI-UUDENMAAN TEATTERI / KRAPIN KESÄTEATTERI
***
Nuori rakkaus on niin ihanaa!
Ja nykyään Internetin avulla potentiaalisten kumppaneiden löytäminenkin on helpompaa. Tai ainakin valikoimaa on tarjolla enemmän. Netin kautta toisensa ovat löytäneet myös teini-ikäiset Gavin ja Vicky. Innoissaan he kertovat uudesta ihastuksestaan vanhemmilleen, mutta yllättäen molempien isä kauhistuu asiasta kieltäen ehdottomasti suhteen ja edes tapaamasta mokomia kumppaniehdokkaita. Tyypillisten teinien mukaisesti isä vaan on ihan tyhmä ja kaikista kielloista huolimatta rakastavaiset ovat päättäneet tavata toisensa.
TAMPEREEN TEATTERI
*
Kerronpa teille vitsin.
Suomalainen, saksalainen ja amerikkalainen olivat safarilla. Heitä vastaan tallusteli norsu. Saksalainen alkoi heti pähkäilemään, kuinka norsun saisi mahdollisimman tehokkaaseen työhön ja hyötykäyttöön. Amerikkalainen alkoi laskeskelemaan, kuinka norsusta saisi mahdollisimman paljon rahaa. Suomalainen mietti, että “mitähän tuokin minusta ajattelee?”
Tämä kuvastaa sitä kuinka itsetunto-ongelmat, ja sen myötä häpeä, on koettu koko kansakuntaa kuvaavaksi luonteenpiirteeksi. Pidämme häpeämisestä siinä määrin, että jos omalla kohdalla ei juuri nyt satu jostain syystä olemaan mitään akuuttia häpeämistä, niin häpeämme toisten puolesta. Meillä on asialle oma sanakin, jollainen monesta muusta kielestä puuttuu, myötähäpeä. Eli materiaalia asiaa käsittelevään komediaan ainakin pitäisi olla tarjolla yllin kyllin.
TAMPEREEN TEATTERI
****
Koronan kurittama taideala on siirtänyt yhä lisääntyvissä määrin esityksiään myös nettiin. Näin ovat tehnyt myös teatterit. Mutta saako televisiosta katsotusta esityksestä samanlaisia elämyksiä kuin livenä?
SALON TEATTERI
****
Oikean Seilin historia on karu ja synkkä, mutta ei näytelmän tarinakaan ole kovin ruusuinen. Kertomus lähtee siitä, kun Sofia (Marita Seppälä) karkaa omista, tosin isän järjestelemistä, häistään koko elämä pakattuna yhteen matkalaukkuun. Pakomatkalla hän kohtaa Johanneksen (Roope Pelon) ja he rakastuvat tulisesti. Hetki elämässä ei kuitenkaan ole heille suotuisa vaan Johannes joutuu lähtemään ja jatkamaan omaa polkuaan kun taas Sofia, rahattomana ja kodittomana, ajautuu ilotytöksi. Kumpikaan ei kuitenkaan kykene unohtamaan toista vaan he hakevat muistoista voimaa vaikeisiin hetkiinsä ja toivovat vielä jonain päivänä olevansa yhdessä.
TAMPEREEN KOMEDIATEATTERI
***
Naisia on monenlaisia ja yhdelläkin naisella voi olla monet kasvot. Suurin osa hyvin rakastettavia, mutta joitain miesparat eivät haluaisi koskaan kohdata. Kaikesta tästä löytää huumoria Piru naiseksi.
TAMPEREEN TEATTERI
*****
Kello on kaksi aamuyöllä. Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) saapuvat kotiin yliopiston juhlista. Ilta ei kuitenkaan ole vielä ohi, sillä Martha on kutsunut heille jatkoille yliopiston uuden nuoren opettajan Nickin (Kai Vaine) Honey vaimoineen (Linda Wiklund), tutustuakseen heihin paremmin. Georgen ja Marthan pitkä avioliitto on jo vuosikymmenet ollut räiskyvää ja riitaisaa, jossa ei armoa anneta eikä vankeja oteta. Illan aikana nauretaan ja tanssitaan, mutta humalassa myös toisen ärsyttäminen taas alkaa, ja tätä Nick ja Honey joutuvat tahtomattaan todistamaan. Ensin seuraamalla vaivaantuneena sivusta, mutta hyvin pian isäntäperheen pirulliset psykologiset pelit ja leikit eivät jätä vieraita rauhaan vaan imaisevat heidätkin armotta mukaan. Yön aikana aikana revitään auki vanhat arvet ja luodaan uusia. Mutta odottaako aamunkajossa puhdistus vai kadotus?
KOTKAN KAUPUNGINTEATTERI
***
Buster Keaton. Tuo mykkäelokuvien kivikasvoinen sankari sadan vuoden takaa toimii nykyään varaosamyyjänä Kotkassa. Kuulostaa todella omituiselta! Mutta kun huomaa näytelmän perustuvan Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin, alkavat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Jotain tällaista Hotakaisen aivoituksista voisi odottaakin. Näyttämöversioksi kirjan ovat muokanneet Miko Jaakkola ja Rauno Ahonen. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa miten uskollisesti ja millä vinkkelillä näyttämösovitus on tehty. Oletan lähtökohtana olleen enemmänkin yleisen keatonismin, kuin että kirjaa sellaisenaan olisi yritetty näyttämölle kääntää. Mutta kyllä tekstistä silti Hotakaisen tyyli läpi paistaa.
HÄMEENLINNAN TEATTERI
*****
Kanta-Hämeen Polytekninen Draamaseura on viimeinkin, muutaman edellisvuoden epäonnisen ja resurssipulasta kärsineiden tuotantojen jälkeen, saanut kasaan näytelmän, josta ohjaaja voi olla aidosti ylpeä. Murha Havershamin kartanossa on romantiikkaa ja jännittystä yhdistävä murhamysteeri, jollainen olisi voinut syntyä vaikka itse Agatha Christien kynästä. Rooleihin on löydetty sopivat näyttelijät, harjoitukset ovat sujuneet hyvin ja hieman reistaillut hissikin on viimein korjattu. Mikään ei siis tällä kertaa voi mennä pieleen. Paitsi että kaikki menee.