HÄMEENLINNAN UUSI KESÄTEATTERI
Käsikirjoitus: JP Koskinen ja Otto Kanerva
Ohjaus: Otto Kanerva
Musiikin sovitus: Esa Nieminen
Kapellimestari: Aleksi Laukkonen
Lavastus: Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu: Elina Vättö
Koreografia: Elina Lähde
Kuvat: Hanna Kanerva
Rooleissa: Patrik Hvitsjö, Heta Halonen, Jani Koskinen, Leena Rousti ja Tatu Siivonen
Bändi: Aleksi Laukkonen / Tiia Karttunen (kapellimestari), Azra Topcu / Hanna Turunen (basso), Tomi Hyttinen / Ville Hatanpää (rummut), Juha Keskinen / Pekka Oravuo (kitara)
Kantaesitys: 24.6.2026
Kesto: n. 2 h 30 min (sis. väliajan)
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri!
+++
Yölinnun musiikki sopii kesäteatteriin lähes itsestään. Kappaleissa on tanssilavojen tunnelmaa, kaihoa, romantiikkaa ja sellaista suoraa tunnetta, joka toimii ulkoilmanäyttämöllä ilman suurta selittelyä. Onko mitään suomalaisempaa kuin kesäilta ja haitarimusiikki? Sitä saa mitä tilaa hyödyntää tätä vahvuutta ja rakentaa laulujen ympärille tarinan tavallisesta ihmisestä, joka haluaa olla hetken jotakin enemmän.
Päähenkilö Elmeri Aaro Pessi (Patrik Hvitsjö) on varastomies, jonka toinen elämä löytyy musiikin parista. Hän nousee Rytmipojat-yhtyeen solistiksi, ja tästä syntyy esityksen perusjännite: päivällä tehdään arkista työtä, illalla tavoitellaan unelmaa. Asetelma on tuttu, mutta toimiva. Elmeri on helppo tunnistaa ihmiseksi, joka ei ole luopunut haaveistaan, vaikka elämä on vienyt toiseen suuntaan. Tähän kun vielä lisää Patrikin aivan erinomaisen lauluäänen, joka sopii just eikä melkein Yölinnun tyyliseen musiikkiin, niin paketti alkaa olla valmis.
Sekä avukseen, että riesakseen Elmeri saa sekalaisen seurakunnan ystäviä ja tuttavia. Elmerin tyttöystävä Jaana (Heta Halonen) sekä tukee että manageroi Elmeriä matkalla kohti tähteyteen. Aina tosin ei taidot kaikkeen riitä. Heta on vuoden 2022 tangokuningatar, joten voitte kuvitellä hänelläkin laulutaitoa riittävän. Leena Roustin rempseä työkaveri, Jani Koskisen nuuka ja vähän niljakas pomo sekä Tatu Siivosen menneitä loiston vuosia muisteleva roudari ovat kaikki esitykseen hyvin sopivia ja rakennettuja hahmoja.
Esityksen vahvuus on sen selkeys. JP Koskisen ja Otto Kanervan käsikirjoitus ei yritä tehdä yksinkertaisesta tarinasta liian monimutkaista. Katsoja pääsee nopeasti mukaan, ja musiikkinumerot rytmittävät kokonaisuutta luontevasti. Tosin kuten usein vastaavanlaisissa näytelmissä, tälläkään kertaa suurin osa kappaleista ei ihan luontevasti sisälly itse tarinaan ja vie sitä osaltaan eteenpäin, mutta eipä se juuri haittaakaan. Ja ehkä se on turhan paljon pyydettykin, kun kappalevalinnat kuitenkin rajataan vain yhden artistin musiikkiin.
Kaikki ei kuitenkaan lepää pelkästään hittien varassa. Musiikkikomedian täytyy myös kulkea näyttämöllä kevyesti, ja siinä esityksen onnistuminen riippuu paljon rytmistä. Huumorin pitää osua, kohtausten vaihtua jouhevasti ja näyttelijöiden pitää saada yleisö puolelleen. Tällaisessa lajissa pienikin pysähtyminen näkyy heti. Parhaimmillaan kokonaisuus hengittää vaivattomasti: vitsi, laulu ja tunne seuraavat toisiaan ilman pakottamista.
Yölinnun laulut ovat esityksen suurin vetovoimatekijä. Ne tuovat mukanaan valmiin tunnemuistin, jonka moni katsoja tunnistaa jo ensimmäisistä sävelistä. Samalla tuttuus on myös riski. Kun kappaleet ovat vahvoja ja yleisölle läheisiä, näyttämöversion pitää antaa niille jokin uusi syy olla olemassa. Pelkkä tunnistaminen ei riitä koko illan kannatteluun. Esa Niemisen sovituksilla on tässä tärkeä tehtävä: niiden täytyy säilyttää Yölinnun iskelmällinen ydin, mutta antaa kappaleille samalla teatterillista liikettä.
Tarina kulkee turvallisella alueella. Se ei tarjoa suuria yllätyksiä, eikä sen henkilöhahmoissa ole välttämättä kovin syviä säröjä. Toisaalta juuri suoraviivaisuus tekee esityksestä helposti seurattavan. Kesäteatterissa tämä ei ole heikkous, jos kokonaisuus on tarpeeksi elävä. Katsoja ei tule ratkaisemaan arvoitusta, vaan viihtymään ihmisten, musiikin ja tunnelman parissa. Otto Kanervan ohjauksessa tärkeintä on pitää esitys liikkeessä. Musiikkikomedian täytyy tulla kohti yleisöä, varsinkin kesäteatterissa, jossa tunnelman pitää kantaa myös ulkoilman, vaihtuvan sään ja suuren katsomon yli. Kun rytmi pysyy, Sitä saa mitä tilaa on mutkatonta ja miellyttävää katsottavaa.
Raumalla kantaesityksensä saanut ja Hämeenlinnassa jatkanut Sitä saa mitä tilaa on onnistuneimmillaan juuri silloin, kun se ei yritä olla enempää kuin on: lämminhenkinen, musiikin varaan rakentuva kesäteatteriesitys, joka antaa Yölinnun kappaleille näyttämöllisen kodin. Tarina on turvallinen ja paikoin ennalta arvattava, mutta sen hyväntuulisuus, tuttu musiikki ja arjen unelmia puolustava perusvire tekevät siitä yleisöystävällisen kokonaisuuden.
Suosittelen esitystä erityisesti katsojalle, joka haluaa kesäteatterilta musiikkia, nostalgiaa ja kevyesti kuplivaa komediaa. Tämä ei ole riskinotto, vaan varma tilaus. Ja tällä kertaa se ei ole moite.
