VANTAAN MUSIIKKITEATTERI
Käsikirjoitus: Tom Hedley ja Robert Cary
Sävellys: Robbie Roth
Sanoitus: Robbie Roth ja Robert Cary
Ohjaus: Simo Lappalainen
Suomennos: Marika Hakola
Koreografia: Reetta Aarre-Ahtio
Lavastuksen suunnittelu: Simo Lappalainen
Pukusuunnittelu: Merja Venäläinen
Äänisuunnittelu: Teemu Mäkinen
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Videosuunnittelu: Vesa Hiidenmaa, Jere Pehkonen
Maskeeraussuunnittelu: Nina Nyfors-Vartia
Valokuvat: Ronja Nihti, Ira Venäläinen, Petri Lehtipuu
Rooleissa: Lily Dudman, Siiri Karvonen, Jusu Wirekoski, Anastassia Gladkova, Matilda Stirkkinen, Sofia Grönberg, Nooa Kurki, Jyrki Lepomäki, Olga Heino, Salla Lehtipuu, Maria Mäkipää, Jaakko Sippola, Luka Haikonen, Leo Monnet, Atso Mouhu, Elmeri, Putkonen, Heidi Strid, Stella Liede, Odelia Marin, Taru Koskiniemi, Noora Brask, Ronja Nihti
Tanssikapteeni: Nea Mustonen
Ensamble: Aino Priha, Isabel Immanuwel, Lily Dudman, Minttu Merenvainio, Nea Mustonen, Sanni Myllylä, Siiri Karvonen, Vilma Yli-Kotila, Steeltown Guckets Crew (SGC)
Kapellimestari: Vesa Hiidenmaa
Äänenjohtajat: Jaakko Sippola, Noora Brask, Aino Priha, Maria Mäkipää
Muusikot: Jere Pehkonen, Samuel Hyytiäinen, Esa Lindroos, Lauri Peltonen, Mika Perälä, Noora Harjula
Ensi-ilta: 1.8.2026
Kesto: n. 3 h (sis. väliajan)
Näin esityksen kutsuvieraslipulla ennakkonäytöksessä. Kiitos Vantaan Musiikkiteatteri!
+++
Flashdance kuuluu niihin tarinoihin, joista on muodostunut erottamaton osa 1980-luvun populaarikulttuuria. Vuonna 1983 ilmestyneen elokuvan tanssikohtaukset, musiikki ja estetiikka ovat jääneet elämään paljon alkuperäistä teosta laajemmin. Minun suhteeni tähän maailmaan on kuitenkin poikkeuksellisen puhdas: en ole nähnyt Flashdancea enkä oikeastaan mitään muitakaan vuosikymmenen suurista tanssielokuvista. En myöskään ole nähnyt musikaalista aikaisempia näyttämöversioita. Vertailukohtien sijaan Vantaan Musiikkiteatterin esitys saa siis vakuuttaa täysin omilla ansioillaan.
Tarina keskittyy Alex Owensiin (Lily Dudman / Siiri Karvonen), joka työskentelee päivisin hitsaajana ja tanssii iltaisin klubilla. Hänen todellinen haaveensa on päästä arvostettuun tanssikouluun ja tehdä tanssimisesta ammatti. Unelman tavoittelu ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Alex pelkää, ettei hänen itseoppinut ja sääntöihin taipumaton tapansa tanssia riitä maailmassa, jossa tekniikka, koulutus ja oikeanlainen tausta näyttävät ratkaisevan.
Asetelma on tuttu ja suoraviivainen. Lahjakas nuori nainen yrittää nousta olosuhteidensa yläpuolelle, mutta joutuu taistelemaan sekä ulkoisia esteitä että omaa epävarmuuttaan vastaan. Tarinan rinnalla kulkee romanssi tehtaan omistajasukuun kuuluvan Nickin (Jusu Wirekoski) kanssa. Nick näkee Alexissa jotakin erityistä ja haluaa auttaa tätä eteenpäin, mutta hänen asemansa tekee suhteesta väistämättä epätasapainoisen. Alexille on tärkeää saavuttaa tavoitteensa omin voimin eikä vaikutusvaltaisen miehen järjestämänä.
Glorian (Anastassia Gladkova) tarina tuo musikaaliin Alexin rinnalle toisenlaisen kuvan unelmien tavoittelusta. Hänkin haluaa esiintyä ja päästä elämässään eteenpäin, mutta hänen tiensä ei etene yhtä suoraviivaisesti. Pettymykset, epävarmuus ja väärät valinnat vievät hänet vähitellen tilanteeseen, jossa unelma alkaa kääntyä itseään vastaan. Gloria ei jää pelkäksi varoittavaksi esimerkiksi, vaan hänen kauttaan musikaali näyttää, kuinka haavoittuva ihminen voi olla silloin, kun menestyksen tarve kasvaa liian suureksi ja ympärillä olevat ihmiset käyttävät sitä hyväkseen. Hänen kohtalonsa tuo muuten vauhdikkaaseen ja hyväntuuliseen kokonaisuuteen myös tummempia sävyjä.
Tarina itsessään kantaa mukanaan aikakautensa piirteitä. Kaikki henkilösuhteet tai juonenkäänteet eivät tunnu nykykatsojan näkökulmasta erityisen tuoreilta. Romanssi pomon ja työntekijän välillä sisältää kysymyksiä vallasta, ja joidenkin sivuhenkilöiden kohtalot käsitellään melko nopeasti. Musikaalin vahva perusajatus kestää silti aikaa. Se etenee määrätietoisesti kohti hetkeä, jolloin Alexin on uskallettava ottaa ratkaiseva askel. Tapahtumien taustalla kulkevat kysymykset unelmista, luokkaeroista, ystävyydestä ja oman paikan löytämisestä. Mukana on myös sivujuonia, joiden kautta muistutetaan, ettei pelkkä unelmointi aina riitä. Kaikki haaveet eivät toteudu, ja joskus epäonnistuminen voi johtaa vaaralliseen suuntaan. Alexin taistelu ei koske ainoastaan tanssikouluun pääsemistä, vaan uskallusta asettua arvioitavaksi. Haaveesta puhuminen on helppoa niin kauan kuin sen toteutumista ei tarvitse todella yrittää. Koe-esiintyminen merkitsee mahdollisuutta onnistua, mutta samalla se tekee epäonnistumisesta todellisen. Siksi ratkaiseva askel on hakemuksen lähettäminen ja oman osaamisen näyttäminen.
Tässä mielessä Flashdance on vilpitön tarina rohkeudesta. Se ei väitä, että unelmat toteutuvat pelkällä haluamisella. Taustalla on harjoittelua, sitkeyttä ja kykyä jatkaa silloinkin, kun oma usko horjuu. Samalla se muistuttaa, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Avun vastaanottaminen ei välttämättä vähennä saavutuksen arvoa, vaikka Alex joutuukin pohtimaan tarkasti, missä auttamisen ja suosimisen raja kulkee.
Tarinan suoraviivaisuus ei muodostu ongelmaksi, sillä Flashdancen kiinnostavuus syntyy ennen kaikkea näyttämöllisestä toteutuksesta. Vantaan Musiikkiteatterin suuri ensemble antaa esitykselle poikkeuksellista mittakaavaa. Joukkokohtauksissa näyttämö täyttyy eri-ikäisistä ja persoonallisista esiintyjistä, joiden läsnäolo tekee musikaalin maailmasta elävän. Samalla kokonaisuudesta välittyy vahva tekemisen ilo, joka ei rajoitu vain suurimpiin hittinumeroihin vaan kantaa läpi esityksen.
Simo Lappalaisen ohjauksessa runsas materiaali pysyy hallinnassa. Hän rytmittää puhekohtaukset, musiikkinumerot ja nopeat siirtymät niin, ettei kokonaisuus tunnu raskaalta tai sekavalta. Ohjaus osaa myös vaihdella esityksen mittakaavaa: suurten kohtausten vastapainoksi henkilöhahmoille annetaan rauhallisempia hetkiä, joissa heidän suhteensa ja epävarmuutensa pääsevät esiin. Vaikka tarinan keskipisteessä on Alex, näyttämöllä näkyy kokonainen joukko ihmisiä omine toiveineen ja pettymyksineen. Tehdastyöläiset, klubin tanssijat ja muut sivuhenkilöt rakentavat ympärille maailman, jossa jokainen yrittää selvitä omalla tavallaan. Juuri tämä joukko tekee esityksestä elävän.
Myös laulullisesti Vantaan Musiikkiteatterin Flashdance on vakuuttava. Pääroolien esittäjät selviävät vaativista kappaleistaan vahvasti, mutta taso ei jää vain muutaman solistin varaan. Ensemble soi yhtenäisenä ja voimakkaana, ja moni sivuroolikin saa hetkensä loistaa. Tunnettujen hittien esittäminen ei ole helppo tehtävä, sillä yleisöllä on niistä valmiiksi vahva muistikuva. Tässä tuotannossa kappaleet eivät kuitenkaan tunnu pelkiltä alkuperäisten versioiden jäljitelmiltä, vaan laulajat tekevät niistä luontevan osan näyttämön tapahtumia. Erityisen hienoa on se, että laulun voima säilyy myös fyysisesti vaativien tanssikohtausten keskellä.
Musikaalin tunnetuimmat kappaleet ovat tietenkin tuttuja. What a Feeling ja Maniac ovat kasvaneet elokuvaa suuremmiksi hiteiksi, jotka tunnistaa, vaikka ei tietäisi niiden alkuperästä juuri mitään. Esityksen aikana vastaan tulee myös yllätyksiä. Mukana on useita kappaleita, joiden yhteyttä Flashdanceen en ollut tiennyt. Esimerkiksi Gloria ja I Love Rock ’n’ Roll istuvat musikaalin maailmaan niin luontevasti, että kokonaisuus tuntuu hetkittäin lähes 1980-luvun hittikavalkadilta. Tunnetut hitit herättävät välittömän tunnistamisen ilon, mutta niiden varaan ei jäädä lepäämään. Musikaalia varten kirjoitetut kappaleet täydentävät tarinaa ja auttavat henkilöhahmoja ilmaisemaan tunteitaan. Kaikki laulut eivät jää mieleen samalla tavalla kuin vuosikymmeniä radiossa soineet klassikot, mutta ne muodostavat hittien ympärille ehjän kokonaisuuden.
Tanssi on luonnollisesti tämän musikaalin ehkä tärkein ilmaisukeino. Koreografioissa (Reetta Aarre-Ahtio) tarvitaan yksittäisten esiintyjien taitojen lisäksi kykyä hallita suurta näyttämökuvaa. Kun ihmisiä on paljon, liikkeen täytyy olla selkeää, rytmitettyä ja tarkasti suunniteltua. Välillä musiikkinumerot ovat tarinaa kiinnostavampia. Juoni pysähtyy, mutta esitys ei menetä vauhtiaan, sillä tanssi vie hetkeksi kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Tämä on lajityypille ominainen ratkaisu, eikä sitä tarvitse pyydellä anteeksi. Flashdance saa olla show, jossa tarina antaa syyn seuraavalle suurelle numerolle.
Suuren esiintyjäjoukon vuoksi lavastuksen (Simo Lappalainen) on oltava käytännöllinen. Näyttämölle ei voida rakentaa raskaita huoneita tai täyttää sitä suurilla rakenteilla, jos siellä halutaan samalla tanssittaa kymmeniä ihmisiä. Vantaan Musiikkiteatterin ratkaisu on minimalistinen. Tapahtumapaikkoja rakennetaan pääasiassa taustalle heijastettavilla projektiokuvilla ja muutamilla lavaste-elementeillä. Ratkaisu toimii hyvin. Projektiot vievät nopeasti tehtaalta klubille, kadulle tai harjoitustilaan ilman pitkiä vaihdoksia. Ne antavat kohtauksille ympäristön, mutta jättävät näyttämön avoimeksi esiintyjille. Kun tanssi on koko esityksen ydin, tilan antaminen liikkeelle on huomattavasti tärkeämpää kuin yksityiskohtainen realismi. Projektiot voivat vaihtaa maisemaa nopeasti ja tukea esityksen rytmiä tavalla, johon raskas lavastus ei pystyisi. Visuaalisuus syntyy ennen kaikkea valaistuksen (Tuittu Teivainen), tuon aikakauden enemmän ja vähemmän tyylikkäinen asujen (Merja Venäläinen), liikkeen ja ihmismäärän yhteisvaikutuksesta.
Flashdance kertoo yksilön unelmasta, mutta Vantaan Musiikkiteatterin lavalla sen toteuttaa ennen kaikkea yhteisö. Juuri siksi esitys tuntuu suuremmalta kuin sen yksinkertainen tarina. Se ei tarvitse tuekseen katsojan nostalgiaa tai yksityiskohtaista tuntemusta alkuperäisestä elokuvasta. Kun koko ensemble pääsee vauhtiin ymmärtää, mistä vuosikymmeniä kestänyt viehätys syntyy. Joskus riittää musiikki, liike ja tunne siitä, että lavalla annetaan kaikki. Lopputuloksena on suurieleinen ja hyväntuulinen musikaali.
